Kaaoksen kirjeenvaihtaja

FullSizeRender-178.jpg

Vuosi on vaihtunut korvatulehduksen, imetyksen vähentämisen, märkien rukkasten ja sotkuisten päivien merkeissä. Kolmen eri-ikäisen lapsen neuvolat, kouluvalinnat, kiukuttelut, sairastamiset, järkevän tekemisen keksiminen, lääkärikäynnit, Akkarien raivaaminen sohvalta, lattialta, keittiön pöydältä, sängyiltä, ikuinen arkiruuan keksiminen ja laittaminen, pölykoirat ja roskien vienti täyttävät päivät ihan tukkoon.

Ehkä kotielämän ajoittainen tahmaisuus on hyväkin, sillä töihin hakeutuminen tuntuu houkuttelevammalta kuin aikoihin.

Oikeasti on ollut myös pieniä hengähdystaukoja, treffit lauantaina miehen kanssa — i-ha-na joskin vähän tyhjä La-La Land, pikaiset drinkit ja ruokailu Kampin Sandrossa — sunnuntain kahvittelu kaverin luona ilman lapsia, eilisaamun puolentoistatunnin opiskelurupeama kahvilassa ennen miehen iltavuoroa. Muutama päivä, jolloin vauva on jo ollut ihan taapero eli nukkunut yhden yön meitä herättämättä aamuun asti, syönyt hyvin ja innostunut leikeistä. Taidemuseoreissu esikoisen kanssa: Modiglianin näyttely Ateneumissa olisi ollut kohottava elämys itselleni sellaisenaankin, mutta vielä parempi se oli, kun sain tehtyä pitkästä aikaa esikoisen kanssa jotain järkevää kahdestaan. Näyttelyyn oli koottu viehättävästi pariisilaista boheemielämää taiteilijan ympäriltä, joten tutustuimme kokonaiseen seurapiiriin 1900-luvun alusta, muistelimme viime kesän Pariisin-reissua ja lapsi piirsi tosi hienoja Modigliani-pastisseja.

Hengähdystaukoihin lasketaan myös Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan jatko: LakanasiivetNeidonkenkä ja Hietakehto. Jatkosota on edennyt joka kirjassa päivän verran ja kirjojen välissä harppauksin. Laaja henkilögalleria pysyy koossa, kun sitä kuvataan kerrallaan vain yhden päivän verran. Pidän siitä, että ihmiselämää ei selitetä puhki, pienten tapahtumien merkityksellisyys ymmärretään, lukijalle jätetään varaa tulkita ja erehtyä henkilöhahmoista sekä tapahtumista, ihan niin kuin oikeassa elämässä. En pidä kohtauksista, joissa pyritään kuvaamaan tapahtumia lapsen näkökulmasta, ne ovat minusta teennäisiä. Ja niitä on aika paljon. Olen edennyt nyt toiseksi viimeiseen kirjaan eli Hietakehtoon, ja olen yhtä aikaa pahoillani siitä, että kirjat on kohta luettu ja hyvilläni, että voin lukea kohta jotain muutakin.

Tiedän, että tammikuut ovat minulle aina tahmaisia. Ne sinnitellään läpi helmikuuta ja piteneviä päiviä lupailevien tulppaanien ja runebergintorttujen voimin, epätoivoon luiskahtamatta, vaikka kaikkialla on niin petollisen liukasta, että ulos ei tekisi edes mieli. Nyt ryhdistäydyn. Käytän vauvan loppupäiväunet jumppaan, Gilmoren tyttöihin ja maitokahviin, jos jumppailun jälkeen vielä ehtii. Enkä kiinnitä mitään huomiota kaaokseen. Siksi myös vaihdoin tämän postauksen ylimmän kuvan tulppaaneihin ja heitin sotkun roskakoriin, minne se kuuluukin.

 

Ja vuoden 2016 paras kirja oli…

FullSizeRender-172.jpg

Elena Ferrante: My Brilliant Friend. (Suom. Loistava ystäväni). Translated by Ann Goldstein. Europa editions 2012. 

…Elena Ferranten My Brilliant Friend, suomennettuna Loistava ystäväni (ja alkukielellä L’amica geniale).

Sinänsä tämä ei ole vuoden 2016 kirja, koska alkuteos ilmestyi 2011 ja englanninkielinen käännös vuonna 2012. Suomennos tuli sentään vuoden 2016 puolella, vaikka luinkin tämän englanniksi. Mikä parasta, seuraavan osan suomennos, Uuden nimen tarina, tulee kauppoihin ensi keväänä, ja minä olen kirjaston varausjonossa aika kärkipäässä. (Kyllä, ensi kevään uutuuksia voi jo varata Helmet-kirjastoissa!) Italiaksi tai englanniksi koko Ferranten neljän kirjan sarjan voi lukea jo nyt.

Loistava ystäväni aloittaa Elena Ferranten napolilaisromaanien sarjan. Ferrante on julkaissut jo 1990-luvun alusta asti, ja joskus vuosia sitten luinkin mieleen jääneen Hylkäämisen päivät. Napolilaisromaanit tekivät kirjailijasta kuitenkin kansainvälisen bestselleristin, ja samalla maailmalla alettiin ihmetellä, kuka oikeastaan on nainen (vai mies?) Ferranten pseudonyymiksi paljastuneen nimen takana.

Ferranten henkilöllisyyden salaisuus paljastettiin, ja minua ärsyttää, ettei hänen annettu kirjoittaa ja elää rauhassa. En ymmärrä, miksi kirjailijalla ei ole oikeutta yksityisyyteen. En silti voi väittää olevani niin kunniallinen, että olisin jättänyt lukematta salaisuuden paljastaneet jutut – googlaa, jos olet yhtä kunniaton kuin minä.

Englannissa Ferrantesta, siis sekä kirjailijan henkilöllisyydestä että itse kirjoista, kohistiin koko viime talvi. Luin jutun toisensa perään, ja napolilaisromaanit keikkuivat lukulistallani, mutten saanut mentyä kirjakauppaan. Viimeinen niitti oli Catherine Bennetin kolumni huhtikuisessa Guardianissa: oli sunnuntai (ostimme usein lauantain lehden ja luimme sitä koko viikon), ja kävelin heti kolumnin luettuani neljän kilometrin matkan Waterstonesille, mistä ostin kirjan.

Ja kaiken ulkokirjallisen pöhinän jälkeen nyt päästään itse asiaan eli kirjaan.

Ja kirja, My Brilliant Friend, on tosiaan paras vuonna 2016 lukemani kirja. Se kertoo Napolin työläiskortteleissa 1950-luvulla varttuvista ystävyksistä, Elenasta ja Lilasta. Kertoja Elena saa alussa hyvän syyn kertoa heidän ystävyytensä tarinan. Romaanin alku onkin yksi hienoimpia koskaan lukemiani, sillä harvoin tarinan kertominen ja lukeminen on motivoitu näin oivaltavasti. Kerronta on muutenkin tarkkaa, se vangitsee kasvavien tyttöjen ystävyyden syvyyden ja ristiriitaisuuden, mustasukkaisuuden ja lojaaliuden, köyhien lasten unelmat ja onnistumiset sekä osattomuuden tunteet.

Kaksi asiaa tekee My Brilliant Friendistä paremman kuin kaikki muut viime vuonna lukemani hyvät kirjat. (Luen vain hyviä kirjoja.) Ensinnäkin 1950-luvun Napolin kuvaus. Kirjan jälkeen tuntuu, kuin olisin ollut siellä. Kertoja ei puuduta lukijaansa pitkillä kuvauksilla, mutta kuin huomaamatta hän tulee piirtäneeksi pienet kodit, työläiskorttelit ja tyttöjen kasvaessa heille laajenevan kaupungin kuin visuaalisen taideteoksen.

Toiseksi kirjan ansioksi on luettava teini-iän ja kasvamisen kuvaus missä tahansa. Kirjaa lukiessa uskoin joka sanan: naapureiden ympärillä omaa elämäänsä elävät juorut ja tarinat, ihastukset ja ihailijat, sen, miten tavoittamattomalta varakkaan tytön elämä näyttää lauantai-iltana kaupungilla, halun opiskella ja mennä eteenpäin ja samalla ylemmyydentunnon, jolla nuoret suhtautuvat varakkaampien elämään. Monta kertaa jokin vivahde ihmissuhteissa tai tulevaisuudensuunnitelmissa muistutti omasta helsinkiläisestä ja 1990-lukuisesta teini-iästäni ällistyttävällä tunnistettavuudella.

Rakastin My Brilliant Friendiä, mutten silti ahminut sitä. Itse asiassa se jäi ensin muun elämän takia minulta kesken, ja aloitin sen uudestaan alusta, koska halusin varmasti muistaa kaiken. Lukisin kirjan ehkä uudestaan, jos sarjaa ei olisi lisää, koska haluan takaisin Ferranten kuvaamaan Napoliin.

Ja niin, tartuin My Brilliant Friend -romaaniin, kun kirjailijan henkilöllisyys oli vielä salaisuus, eikä lukukokemus muuttunut paljastuksen tultua miksikään.

Uusi vuosi vaihtui kuumeisen vauvan kanssa, mutta lapsiperheen jouluhulinan jälkeen en oikeastaan pannut pahakseni, että jäin kippistelemään kivennäisvedellä itsekseni vauvaa hoidellen muun perheen lähtiessä juhlimaan. Eli alla salute ja oikein antoisaa kirjavuotta sekä muutenkin onnellista vuotta 2017!

Paluu Tylypahkaan

FullSizeRender-168.jpg

J. K. Rowling, John Tiffany & Jack Thorne: Harry Potter ja kirottu lapsi. Suom. Jaana Kapari-Jatta. Tammi 2016.

Hittisarjan uudelleenlämmittely, Harry Potter ja kirottu lapsi, ei jotenkin kuulostanut kauhean houkuttelevalta, mutta ei Tylypahkan lumo ollut mihinkään hävinnyt. Tarina koukutti ja viihdytti eikä näytelmätekstin muotoon kirjoitetun kirjan lukemiseen mennyt kauaa.

Uuden Harry Potterin päähenkilöt ovat tuttuun tapaan velhokoulu Tylypahkan oppilaita, nyt vain seuraavaa sukupolvea. Vanha vihollinen Voldemort uhkaa jostain pelottavasta menneisyydestä, ja samaan aikaan nuoret velhot joutuvat kohtaamaan sekä koko maailman turvallisuuteen liittyviä ongelmia että aikuiseksi kasvamisen vaikeutta, ihastuksia, vaikeuksia vanhempien kanssa ja ulkopuolisuuden kokemuksia.

Kirjassa päästään pohtimaan aikamatkailun etiikkaa ja ongelmia, taikuuden rajoja ja sitä kautta velhon (tai ihmisen) toimivallan rajoja, vaikeita perhesuhteita, ystävyyttä ja rohkeutta — Harry Potterin tuttuja teemoja. Maagisen seikkailun käänteet ovat vauhdikkaita ja huolella rakennettuja, joskin niitä käänteitä on suorastaan liiaksi asti: ison juonen kaaren alla vaikeudet ja niiden ratkaisut seuraavat episodimaisesti toisiaan.

19 vuotta viimeisen Harry Potter -romaanin jälkeen entisillä velhoteineillä on perheet, lapsia ja luonteilleen sopivat työt taikaministeriössä tai vaikkapa pilailupuodissa. Juuri näissä entisissä teineissä on Kirotun lapsen suurimmat ongelmat. J. K. Rowlingin teinihahmot ovat olleet kohtuullisen uskottavia  — toki liioitellun sankarillisia tai antisankarillisia, nuortenkirjan henkilöhahmoille tyypillisen stereotypisia ja melodramaattisia, mutta kuitenkin jotenkin samaistuttavia ja sympatiaa herättäviä.

Valitettavasti he vain ovat aikuisina ihan yhtä teinejä kuin aiemminkin. Ongelma korostuu, koska olen lukenut aiemmat Potterit vain vähän vanhempana kuin päähenkilöt niissä olivat. Nyt päähenkilöt ovat aikuistuneet, mutta kuitenkin edelleen elävät samaa teinin elämää, jossa kaikki ovat esimerkiksi naimisissa kouluaikaisen rakkauden kanssa ja myös kaikki ystävät ovat täsmälleen samoja kuin 19 vuotta sitten. Samaa tahti aikuistunut lukija tuntee lukevansa teinin kuvitelmaa siitä, millaista on olla aikuinen.

Kävin viime kesänä Warnes Brosin Harry Potter -studioilla Lontoossa

Näytelmänä Harry Potter ja kirottu lapsi on väistämättä paljon erikoistehosteita ja videokuvaa vaativaa, spektaakkelimaista draamaa, ainakin, jos teos toteutetaan näyttämöohjeiden mukaisesti. Kirjan kannessa muistutetaan, että nide on tarkoitettu ”vain harjoituskäyttöön”, ja epäilemättä näytelmän esitysoikeuksia valvotaan tiukasti ja annetaan vain, jos näytelmä toteutetaan yhteistyössä alkuperäisten tekijöiden kanssa.

Lukuisista näyttämöohjeista huolimatta tarina etenee jouhevasti dialogin varassa, kuten näytelmässä pitääkin. Dialogi on ammattimaisesti tehtyä ja sujuvaa myös luettuna. Lukijat tuntevat jo miljöön, joten kuvailujen puuttuminen ei aiheuta mitään ongelmia.

Sanoisin, että Kirottu lapsi on täysin turha teos, ellen olisi sen höpsöydestä huolimatta nauttinut siitä niin paljon. Turhuus näkyy ennen kaikkea siinä, että tätä kirjaa ei kannattaisi lukea itsenäisenä teoksena, mutta Harry Potter -faneille se tarjoaa vielä (ainakin) kerran paluun vanhaan kunnon Tylypahkaan.

fullsizerender-166

Syksyn parhaita: mestarillisesti sepitetty esikoisromaani

FullSizeRender-164.jpg

Minna Rytisalo: Lempi. Gummerus 2016.

Aika on kulunut flunssassa, joulukakkuja leipoessa, talvivaatteita pukiessa lapsille (miten paljon siihenkin saa kulumaan tunteja yhden talven aikana!), opiskellessa, kotitöitä tehden — ja kirjoja lukiessa. Kirjoittamiselle ei ole yksinkertaisesti riittänyt aikaa. Blogattavien kirjojen pino on kasvanut pöydällä ja osan siinä olleista kirjoista olen jo siivonnut takaisin kirjastoon tai hyllyyn, mutta muutamista on sanottava jotain vaikka sitten viipeellä.

Yksi syksyn hienoista lukuelämyksistä oli Minna Rytisalon Lempi. Odotin kirjalta ylistävien kritiikkien takia paljon, ehkä liikaakin, mutta ei se silti mikään pettymys ollut.

Lempi on sukutarina, tragedia, joka sai alkunsa Lapin sodan aikana, ja jonka käänteet pitävät kauheudessaan otteessaan. Intohimot, mustasukkaisuus, onnellisuus ja rakkaus pohjautuvat kaikki sattumille ja ovat yhtä aikaa horjumattoman syviä ja äärimmäisen hauraita. Tapahtumia kerrotaan kolmen eri kertojan näkökulmista, ja jokaisesta kertojasta rakentuu luotettavuudessaan tai epäluotettavuudessaan uskottava, ymmärrettävä henkilöhahmo.

Kolmen kertojan näkökulmia käytetään myös nimihenkilön, Lempin, henkilöhahmon rakentamisessa hienosti, ja lukijan eteen rakentuu tapahtumien kulku harkitusti pala palalta.

Kerronnan palapeli toimii niin hienosti, että kirjalle antaa anteeksi ajoittaisen siirappisuuden ja toisaalta jopa makaaberit tapahtumat. Sen sijaan mietin, sanooko kirja ihmiselämästä tarpeeksi, onko keskiössä kuitenkin tarinan rakentaminen sekä näkökulmilla kikkailu? Riittääkö havaintoja rakkaudesta ja sen puutteesta, tragedian kokemisesta sekä siitä selviytymisestä tarpeeksi? Varsinkin kirjan loppu häiritsi minua, mutten paljasta miksi, etten pilaa kenenkään lukukokemusta.

Joka tapauksessa Lempi onnistuu välttämään esikoiskirjoille tyypillisimmät karikot: epäuskottavat tai liian samankaltaiset henkilöhahmot, kerronnan latteuden ja kliseisyyden. On myönnettävä, että äidinkielen opettajana työskentelevä, töiden ohessa esikoiskirjansa kirjoittanut kirjailija saa minulta sympatiat muistakin syistä kuin vain kirjallisten ansioiden perusteella. Silti toivon, että Minna Rytisalo kirjoittaa jatkossakin myös kirjojen itsensä takia. Jos kirjoittaa, luen mielelläni — ja toista kirjaa en lukisi enää pelkästä kollegiaalisesta sympatiasta.

Sairastamista ja lepsua vanhemmuutta

FullSizeRender-163.jpg

Meillä on pitkästä aikaa pidetty sairastupaa, kun eri perheenjäsenet ovat viruneet vuorotellen eri virusten kourissa. Vauvan hoito ja toipilaana puuhailevan eskarilaisen viihdyttäminen kuumeessa ei ole koko ajan ollut herkkua, mutta hyviäkin asioita on tapahtunut:

Keskellä sairastumisia yksi lauantai oli melko terve päivä kaikkien osalta, ja pääsimme miehen kanssa seuraamaan yhtä väitöstilaisuutta, matkustamaan kahdestaan kaikessa rauhassa junalla Tampereelle ja takaisin sekä vielä illalla juhlimaan Helsingissä, ja kaiken lisäksi lapsilla oli kotona mennyt mummon hoidossa oikein hyvin. Lisäksi pidin yhden opiskelupäivän maanantaina. En ole kuopuksen vauvavuona odottanut kuumeisesti, että vauvasta tulisi jo iso (kuten kieltämättä edellisinä, vaikeampina vauvavuosina), mutta nyt huokaan kaikesta sydämestäni ihanaa, että pikkuvauva-ajan symbioosi alkaa olla ohi. 

Kuume saattaa lisätä lehmänhermoisuutta. En ole toistaiseksi juuri hermostunut ollenkaan tähän lasarettiin. Ehkä sairastaminen sopii musteiseen marraskuuhun, kenenkään ei tekisi mieli lähteä ulos ja voi vain onnitella itseään siitä, ettei tarvitsekaan. (Hermoja on kyllä varmasti myös pidentäneet nuo irtiotot lapsiperhearjesta ja välissä olleet terveet päivät.) Päinvastoin tuntuu, että olenpa nyt ainakin nukkunut tarpeeksi (kuume ja flunssa vähentää myös unettomuuttani) ja puuhaillut eskarilaisen kanssa kaikkea, kuten ottanut tunnin puhelimella erilaisia panoraamakuvia, tehnyt ompelukuvia, ratkonut lasten ristikkolehteä, pelannut Afrikan tähteä, tonkinut joulukoristelaatikkoa, ja vauvakin on taas tervehdyttyään alkanut viihtyä paremmin leikeissään ja ymmärtämään entistä enemmän puhetta.

Lisäksi törmäsin Facebookissa Feminstikätilöiden tekstiin intensiivisestä vanhemmuudesta, ja ilahdun siitä, että joku minua fiksumpi on onnistunut artikuloimaan täydellisesti sen, mitä olen tuntenut vuosikausia vanhemmuudesta puhuttaessa, mutta en ole onnistunut muotoilemaan selviksi sanoiksi.

Olen usein tuskastunut siihen, että kaikesta vanhemmuudessa tehdään niin jättimäinen numero, aina pitäisi lukea sata opaskirjaa ja tutkimusta että voi onnistuneesti olla raskaana, synnyttää, tehdä vauvan ruokinta, kestovaippojen käyttö, nukutus, kantoliinan käyttö, pottaharjoittelu, lelujen valinta, harrastusten valinta, vuorovaikutus, ennen kaikkea vuorovaikutus, somen käyttö (aikuisen ja lapsen), vastustuskyvyn kasvatus, taaperon ruokinta, sukupuolisensitiivisyyden vaaliminen, leikki-ikäisen ruokinta, päiväkodin valinta, kaverisuhteisiin puuttuminen, kaikki maailman asiat tuhannen opaskirjan avulla ja mahdollisimman optimaalisella tavalla.

Ei silti, olen minäkin hyötynyt lukuisista oppaista ja vinkeistä, joita olen saanut. Silti kuopuksen vauvavuotta ei ole helpottanut niinkään se, että olisin vauvan kanssa jotenkin superosaaja kolmannen lapsen kohdalla — pikemminkin päinvastoin, kaikki tieto on unohtunut eikä sitä enää kolmannen lapsen äidille tuputeta neuvolassakaan —vaan ihan vain siksi, että uskallan ottaa rennosti, ostaa purkkiruokia, lukea hyvää romaania vauvanhoito-oppaan sijasta ja keskittyä ihmettelemään vauvaa, keskittyä elämään.

Sairastamisen ohessa ja välissä olen ehtinyt lukea useita vinkattavan arvoisia kirjoja ja nähnyt muutaman kiinnostavan näyttelyn. Niistä lisää pian, jos nyt vaikka pysymme terveinä ja ehdin kirjoittaa tänne blogiinkin.

Tytöt murhaajina

FullSizeRender-162.jpg

Emma Cline Tytöt. Suom. Kaijamari Sivill. Otava 2016.

Alusta asti on selvää, että on tapahtunut jotain poikkeuksellisen kamalaa. Mielessä pyörivät vakivaltaiset kuvat murhatuista ruumiistaa, ja nykyhetken sinänsä arkisten tapahtumien yllä leijuu kaiken aika uhkaa. Emma Clinen Tytöt-romaanissa puretaan kulisseja ja yritetään pureutua siihen, mikä on syy onnettomuuteen, jota henkilöt eivät pääse pakoon valitsivatpa miten hyvänsä. Kirjassa on kaksi aikatasoa: 1960-luvun hippikommuunin raadollisia tapahtumia puretaan ajelehtivasta nykyhetkestä käsin.

Kirjan päähenkilö, Evie Boyd, on varakkaan kodin kasvatti. Vanhemmat eivät materiasta huolimatta pysty tarjoamaan tyttärelleen onnellista kotia. Samaan aikaan tyttönä olemiseen tuntuu automaattisesti kuuluvan jatkuva pinnistely, kauneuden ja hyväksyttävyyden tavoittelu, aikuisten, miesten ja poikien huomion kerjääminen sekä koiranpentumainen ilo kaikesta saadusta huomiosta — olipa se millaista hyvänsä. Epävarmuudessaan tytöistä tulee heikkoja, päämäärättömiä ja tahdottomia olentoja.

Tyttöraasut. Maailma lihottaa heidät lupauksilla rakkaudesta. Miten kovasti he sitä kaipaavatkaan ja miten vähän heistä suurin osa sitä koskaan saa. Siirappisia popkappaleita, leninkejä, joiden esittelyihin katalogeissa sisällytetään sellaisia sanoja kuin ’auringonlasku’ ja ’Pariisi’. Sitten heidän unelmansa riistetään väkivaltaisella voimalla: farkunnapit revitään auki, kukaan ei edes vilkaise, jos mies huutaa tyttöystävälleen bussissa. Murhe Sashan puolesta nosti palan kurkkuun.

Tyttöyden painostavuuden kuvaus on tunnistettavaa — sehän siinä niin ahdistavaa onkin! — mutta samalla se on yksipuolista. Entisenä teinityttönä tunnistan rakkaudenkaipuun, epätoivoiset rituaalit, joilla varmistellaan tulevaa kauneutta ja onnea sekä passiivisen prinssin odottamisen. Sen sijaan en tunnista oman ajattelun puuttumista tai sitä, miten tyttöjen väliset ystävyyssuhtet ovat vain ripustautumista, valtapeliä tai jonkin paremman korvikkeita. Kirja onkin ajoittain dystopia tyttöjen välisen ystävyyden, naisten älyn ja girl powerin puutteesta, ja se kauhistuttaa.

Ahdistavuudestaan huolimatta Tytöt on myös lukuelämys. Kirjan maailma on uskottava, eikä suomalaisen marraskuun keskellä haittaa yhtään, että tapahtumat sijoittuvat aurinkoiseen Kaliforniaan. Kirjan kieltä on kehuttu alkukielisissä arvioissa vuolaasti, ja myös suomennoksen lauseet ovat nautittavia ja kielikuvat toimivat. Ja vaikka kritisoinkin tyttöjen tahdottomuutta, onnistuu teos myös paljastamaan, minkälainen paikka maailma nuorille tytöille on.

Mietin, mitä olisin ajatellut kirjasta kaksikymmentä vuotta sitten. Olisinko hylännyt sen tylsänä ja ahdistavana, vai lukenut ja tiedostanut omankin elämäni epäkohtia? Ehkä luultavimmin kuitenkin olisin ahminut kirjan jännärinä ja ohittanut kelpaamattomiksi itsensä tuntevat, arvostavaa huomiota kaipaavat tytöt itsestäänselvyyksinä.

En tiedä, toimiiko Clinen teksti nuorille lukijoille, mutta ainakin aikuisen silmät se avaa. Tyttöjen viehätykseen kuuluu sekin, että 27-vuotias Cline on esikoiskirjailija, joka tarinan mukaan on kirjoittanut kirjansa asuen New Yorkissa boheemisti pienessä piharakennuksessa. Tämän kirjan perusteella kirjailijalta voi odottaa vielä vaikka mitä.

Väkivalta on tämänkin päivän väkivaltaa

Tänään aamu pelastui sillä, että blokkaan usein automaattisesti itseltäni mainokset. Niinpä en huomannut tätä syyllistäjää, Helsingin kaupungin kotiväkivalta.fi -kampanjaa, aamun lehdestä, ennen kuin sosiaalisessa mediassa alkoi kiehua:

FullSizeRender-161.jpg

 

Oheisen lehtimainoksen lisäksi kampanjaan kuuluu muun muassa video, jossa äiti katsoo tekstiviestin, jonka aikana musta lintu nappaa hänen lapsensa.

Kun kuopus syntyi viime keväänä, ajattelin usein, että on paljon helpompaa olla äiti kuin kahdeksan vuotta sitten. Tietysti se johtui siitä, että lapsi on kolmas, on rutiinia eikä kaikki huolestuta niin kuin ekalla kerralla. Elämä on myös paljon helpompaa, kun asiat voi hoitaa missä tahansa älypuhelimella, sanelutoiminnon avulla vaikka ilman käsiä esimerkiksi imettäessä, kaikki tieto ja niksit, ystävät, neuvot ja vertaistuki ovat koko ajan saatavilla. Totta kai toisten kotivanhempien livetapaamiset ovat edelleen henkireikä, ihan niin kuin ovat olleet varmaan 60 vuotta sittenkin, mutta aika tapaamisten välissä ei ole yhtään yksinäistä, huolet eivät pääse paisumaan suhteettomiksi ja arki on sujuvampaa ja helpompaa kuin varmaan koskaan.

Nautin vauvasta ja hänen kanssaan seurustelustaan valtavasti. Vauvakin on alkanut puhumaan useita kuukausia aikaisemmin kuin veljensä, mistä lie netistä oppinut nuo sanat. Lisäksi minulla on tämä ”oma huone”, blogi, jossa voin avautua sen sijaan, että ahdistuisin ja syyllistyisin yksin kotona tämän mainoksen tapaisista pöljäilyistä.

Paitsi että. Tämä someäitiyshän on siis ihan puhdasta väkivaltaa lastani kohtaan. Ja sitä on nimenomaan äitien sometus, isiähän kampanjassa ei näy. Kampanjasta kaupungilla vastannut Olli Salin kiemurteli Hesarissa, että videossa on tavallaan metataso, että isät ovat poissa lastensa elämästä. Mitä?! Tuo ”metataso” toimii kyllä ihan vain niin, että äitejä sopii syyllistää ja isät eivät lasten arkeen kuulu. Jos Salin tutustuisi helsinkiläisiin lapsiperheisiin, niin hän voisi yllätyksekseen huomata, että monet isät ovat lastensa elämässä hyvinkin tiiviisti mukana, siitä huolimatta, että vanhempainvapaiden käyttö ei edelleenkään valitettavasti jakaudu tasaisesti. Esimerkiksi meillä miehellä on vakityö ja selvästi suuremmat tulot kuin minulla, joten on aika selvää, kumpi meistä on pidempään kotona. Kummankaan vapaa-aikaan ei silti paljon muuta mahdu kuin tämän perheen pyöritystä, ja molemmat myös käyttävät perhevapaita. Kampanja on loukkaava meidän kummankin osallistumista kohtaan.

Minullekin on muuten joskus joku huomauttanut vähän niin kuin epäsuorasti kännykän käytöstä ratikassa. Se tuntuu erityisen törkeältä siksi, että kun humalainen keski-ikäinen mies tuli ehdottelemaan minulle törkeyksiä matkustaessani lasten kanssa, ei kenelläkään kanssamatkustajalla ollut mitään tapahtunutta vastaan, ainakaan kukaan ei sanonut mitään. Toisen kerran metrossa keski-ikäinen kantasuomalainen nainen alkoi solvata noin 5-vuotiasta somalityttöä rasistisesti, ja olin ainoa, joka puuttui tilanteeseen millään tavalla. Ja mainittakoon vielä, että jos lapsi huutaa, katson puhelimelta korkeintaan reittioppaasta ohjeet tai aikataulut seuraavaan kohteeseemme, en todellakaan roiku somessa.

Kampanja on turhanpäiväinen ja vahingollisen syyllistävä. Ei siinä vielä kaikki. Kaiken lisäksi siihen on tuhlattu aivan tolkuttomasti kaupungin rahoja.

Haloo Helsingin kaupunki, en halua verorahojani käytettävän tällaiseen asiattomaan ja syyllistävään kampanjaan. Helsinkiläisissä kouluissa ei riitä rahaa perusoppimateriaaleihin, lastensuojelulla ei ole resursseja hoitaa edes törkeimpiä lastensuojelutapauksia asiallisesti (niitä oikeita väkivaltatapauksia), eikä korvatulehdusta potevalle lapselle saa aina lääkäriaikaa terveyskeskuksesta edes samalle viikolle. Rahaa näyttää silti riittävän tavallisten, tarpeeksi hyvin lapsensa hoitavien äitien syyllistämiseen. Tämä on niin väärin, että itkettää, naurattaa ja olo on vain voimattoman raivostunut.