Konmari ja Vilijonkka meidän kaapeilla

FullSizeRender-189

Marie Kondo: Konmari – Iloa säkenöivä järjestys. Suom. Päivi Rekiaro. Bazar 2016.

Huushollaus on kauhean maitoallergiakevään aikana jäänyt. Samaan aikaan vauva on kasvanut ja etenkin allergian selviämisen jälkeen oppinut nokkelammaksi jokapaikan sotkijaksi ja tonkijaksi, joten esimerkiksi keittiön vetolaatikot on ollut pakko lähes tyhjentää. Usein en yksinkertaisesti ehdi panemaan tavaroita paikoilleen ja toisaalta joudun nostelemaan erilaisissa hengenvaarallisissa tilanteissa särkyviä maljakoita, teräviä veitsiä ynnä muuta hänen ulottuviltaan ja sullomaan niitä niille ahtaaksi käyville ylähyllyille. Perussotkun päällä on koululaisten läjittämät Akkarit, muut kirjat ja lehdet, puolikäyttöiset hupparit ja likaiset sukat, ja tietty aikuistenkin tavaroita.

Jotain on tehtävä tälle possulaelämälle.

Yritin hankkia inspiraatiota opaskirjasta, mutten onnistunut. Masentuen luin Marie Kondon bestseller-siivousoppaan jatko-osan Konmari. Iloa säkenöivä järjestys. Pidin Kondon ensimmäisestä kirjasta, Siivouksen elämänmullistavasta taiasta, ja vaikken noudattanut sen oppeja aivan orjallisesti, sain siitä puhtia jatkuvaan tavaroiden karsintaan ja ennen vauvan syntymää tunsin tavarasirkuksen olevan jotenkin hallinnassa. No, ei ole enää.

FullSizeRender-188

Kaappi, jossa on lapsilukko. Ei säkenöi.

Iloa säkenöivässä järjestyksessä ei oikeastaan ole mitään uutta. Sama vanha Konmari-menetelmä esitellään hiukan selkeämmin ja opastavammin. Henkilökohtaisia muistelmia on vähemmän, ja pikkutarkat ohjeet komono-tavaran eli sekalaisen rojun järjestämisestä tuntuvat lähinnä tylsiltä. Uusi Konmari-kirja tuntuu turhalta tavaralta, tai ainakaan se ei tuota iloa. Poistoon siis koko kirja, tai siis tässä tapauksessa takaisin kirjastoon.

Tuntui, että Iloa säkenöivä järjestys ei ole Konmari-menetelmän jatko-oppikirja vaan ihan vaan kertauskurssi. Tämä taas puhuu menetelmän erinomaisuutta vastaan, koska järjestelmän piti onnistua ja olla pysyvä kertaheitolla! (Tästä kritiikistä huolimatta pysyn edelleen siinä kannassa, että Siivouksen elämänmullistava taika oli, ei nyt ihan elämäämullistava, mutta hyödyllinen kuitenkin.) Tosin yksi positiivinenkin kommentti kirjasta on sanottava: kirjoittajan mustavalkoisuus on vähentynyt edellisen kirjan jälkeen, ja nyt hän tuntuu ymmärtävän hieman paremmin, ettei kaikissa elämäntilanteissa vain voi siivota, kaikkia hyötyesineitä ei voi heittää pois, vaikka ei tuntisi saavansa niistä yhtään iloa, ja että on sotkua, jota täytyy vain sietää.

Ja nyt on juuri se tilanne, jossa konmaritus ei vaan onnistu: muutto on reilun puolen vuoden päästä, taapero kasvaa pikkuhiljaa toivottavasti vähemmän tuhoisaksi ja kaikkeen jää vähän enemmän aikaa.

Päätin siis toistaiseksi hylätä Marie Kondon ja palata vanhoihin tapoihini: jatkuvaan pieneen siivoiluun, parempien aikojen odotteluun ja lukemalla lohduttautumiseen. Maailmankirjallisuudesta (kyllä) löytyy koko siivouksen elämänmullistavan ilon ja etenkin sen vaikeuden tavoittava hahmo. Muumien Vilijonkka siivoaa yksin ja marttyyrina, mutta myös ihan oikeasti pitää siivoamisesta. Hän ei ole tutustunut Konmari-menetelmään vaan hamstraa kaikkea, mikä on ymmärrettävää, koska Vilijonkalla (kuten minulla, ja toisin kuin Marie Kondolla) on kolme lasta, joten hän on varmasti huomannut, että kaikenlaisille kapineille tulee aina käyttöä, eikä Konmari-menetelmä ole kovin terveellinen suurehkon perheen äidin kukkarolle.

Parhaimmillaan, saadessaan työskennellä rauhassa, Vilijonkka rakastaa siivoamista. Samalla siivoaminen on kuitenkin pakollinen velvollisuus, johon sisältyy myös marttyyriutta. Joskus Vilijonkka saa myös muut innostettua mukaansa, mutta liian kauan hän ei kestä mukavaakaan seuraa.

FullSizeRender-191

Kuva Tove Janssonin kirjasta Muumilaakson marraskuu. (WSOY 1970/2001.)

Marie Kondo väittää, että koko elämä muuttuu siivoamisen jälkeen: ”En tarkoita, että sinusta tulisi yhtäkkiä sosiaalisesti menestyksekäs tai upporikas”, hän varoittaa, mutta jatkaa: ”joskin monista tulee.” Sen sijaan Vilijonkka tietää, että siivouksen valmistuessa olo on samanaikaisesti haikea, koska projekti loppuu, ja tyhjä sen takia, että taas kului kamalasti aikaa ihan vaan siivoamiseen.  ”En ikinä enää säästä vanhoja pesurättejä, en säästä ikinä mitään, tästä pitäen rupean tuhlaamaan, lopetan siivoamisen, minä siivoan liiaksi, olen pikkusielu…” (Tove Jansson: Muumilaakson marraskuu.) Muttei Vilijonkka tietenkään lopeta.

Tunnen vahvaa sukulaissieluisuutta kulmikkaaseen ja aivan liian väheksyttyyn Vilijonkkaan. Lapset ja puoliso eivät kyllä tunnistaneet tätä yhteyttä. Ei se kai ole ihme, tässä sotkussa. Ja ehkä ihan hyvä, sillä ei kai Vilijonkan lapsilla ole muumeista mukavimmat oltavat… Toisaalta, jos Niiskuneidillä olisi lapsia –  toinen isommista lapsista ehdotti minun nimittäin muistuttavan Niiskuneitiä, toinen sentään hyvätapaisesti Muumimammaa.

Mainokset

Täydellinen kattaus nolstalgiaa, dystopiaa, kasvukipuja ja rakkautta

FullSizeRender-187.jpg

Suhtaudun jotenkin epäilevästi dystopioihin, enkä olisi ryhtynyt lukemaan Kazuo Ishiguron kirjaa Ole luonani aina, ellei olisi ollut vähän pakko. Pakko tuli siitä, että olimme päivän veneretkellä ja olin pakannut mukaan Han Kangin kirjan Vegetarian. Jotenkin salaperäisesti kirja oli kuitenkin kadonnut Vallilan ja Tervasaaren venelaiturin välillä, ja olin siis merellä ilman kirjaa. Onneksi kajuutasta löytyi kaverin sinne jättämä Ole luonani aina. Säästyin sentään Aku Ankan taskukirjoilta ja Veneilijän merenkulkuoppaalta.

Luettuani muutaman sivun Ishiguroa olin totaalisesti koukussa.

Ole luonani aina alkaa 1990-luvun Iso-Britanniasta, jossa päähenkilö toimii tarkentamattomassa valvojan ammatissa. Vähitellen hän alkaa muistella kouluaikojaan hyvänä pidetyssä sisäoppilaitoksessa. Alkaa paljastua, että sisäoppilaitos ei ollut tarkoitettu tavallisille lapsille, vaan koulun oppilaita kasvatettiin tiettyä tarkoitusta varten.

Kirja oli magneettinen; sitä oli vaikea laskea käsistään, koska lukiessa yksinkertaisesti halusi tietää tapahtumista lisää. Koukutustekniikka ei toiminut sillä ärsyttävällä tavalla, jossa kerrotaan useaa eri tarinalinjaa yhtä aikaa ja katkaistaan kertominen kiinnostavasta kohdasta. Pakko lukea syntyi vain siitä, että intensiivinen juoni piti tiukasti otteessaan.

Lisäksi lukeminen oli palkitsevaa, koska Ole luonani aina on viihdyttämisen lisäksi myös älykkäästi pohdiskeleva ja kantaaottava. Kunnon dystopiakirjailijan tavoin Ishiguro haastaa pohtimaan ihan oikeaa maailmaa, kuten tieteen eettisyyttä ja toisten ihmisten hyväksikäyttöä, ja tekee samalla oivaltavia havaintoja lapsen maailmasta, ystävyyssuhteista ja vallasta.

Kirjan maailma oli karmivuudestaan huolimatta myös riipaisevan kaunis suomaalle haaksirikkoutuneine veneineen, löytötavaroista täyttyvine hukkakolkkineen ja hapuilevan rakkauden löytyessä ja täyttyessä menneiden vuosikymmenien iskelmän soidessa taustalla davidlynchmäisesti ”Oi, baby, baby… ole luonani aina… never let me go…”

Dystopiaennakkoluuloni on puolitiedostamattomasti vaikuttanut siihen, etten ole ryhtynyt katsomaan HBO:n ylistettyä sarjaa The Handmaid’s Tale – en, vaikka varmaan kymmenet ihmiset, joiden makuun luotan täysin, ovat suositelleet sitä. (En ole koskaan myöskään lukenut Margaret Atwoodin saman nimistä kirjaa, joka on suomennettu nimellä Orjattaresi ja johon sarja perustuu, vaikken melkein kehtaa tunnustaa tätä…) Ehkä tämän lukukokemuksen jälkeen olen muuttunut avarakatseisemmaksi myös Handmaid’s Talen suhteen, vai pitäisiköhän ensin lukea kirja?

Paras kirja ja helpompi elämä

FullSizeRender-182

Se on vaan tosi hyvä. Elena Ferrante: Uuden nimen tarina. Suom. Helinä Kangas. WSOY 2017.

Blogi hiljeni, koska kevät oli hankala. Kuopus oli kuukausia kiukkuinen ja kärsi erilaisista pitkään selittämättömistä oireista. Välillä yritin rättiväsyneenä järjestellä jotain lastenhoitokuvioita, mutta siten niitä piti aina perua, kun vauva näytti sairastuvan, enkä lopulta edes yrittänyt. Oireet yltyivät toukokuussa vatsataudin ja kuumeettoman tulirokon yhdistelmää muistuttavaksi sotkuksi, ja lopulta selvisi, että kyseessä oli maitoallergia. Maidon poisjättämisen jälkeen kiukkuinen ja kärsivä vauva muuttui yhtäkkiä aurinkoiseksi ja jatkuvasti uusia asioita oppivaksi taaperoksi, ja me ällistymme yhä päivittäin sitä, että meillä on siedettäviä hetkiä ja toteamme yhä useammin: ”Nythän on ihan mukavaa!” tai: ”Hei, muistitko sä, että voi olla tällaista?”

Järjissäni pysymistä (sikäli kun pysyin järjissäni) auttoi tietysti lukeminen. Sivutoimiset työt auttoivat myös luomaan illuusiota omasta, hallittavasta elämästä. Monien hyvien kirjojen kohdalla on tehnyt mieli myös kirjoittaa blogiin, mutta sitten on tuntunut, että väsymyshorrosta auttaa enemmän uuden kirjan lukeminen kuin kirjoittaminen, joten tässä ollaan vasta nyt, kun normalisoituvaa ja paranevaa elämää on takana yli kuukausi, on puolison kesäloma, takana muutama oikeasti lämmin päivä ja edessä kimalteleva meri.

Takana on arjen paranemisen lisäksi myös yksi parhaista lukukokemuksistani koskaan. Elena Ferranten Napoli-sarjan toinen osa oli niin hyvä, että harkitsen sen lukemista heti uudestaan. Uuden nimen tarina jatkaa Loistavan ystäväni tarinaa, säilyttää sarjan ykkösosan aloittaman kirjallisen tason, on yhtä viisas mutta samanaikaisesti paljon koukuttavampi ja viihteellisempi, ihanan täynnä mustasukkaisuutta, rakkautta, kaipausta, intohimoa, särkyviä ja pyörryttävän täydellisesti täyttyviä unelmia.

FullSizeRender-181.jpg

Hesarin kulttuurisivut tarttuivat Ferrante-ilmiöön tänään isolla jutulla. Arla Kanervan kirjoittamassa artikkelissa haravoitiin syytä Napoli-sarjan menestykseen, ja monia sarjan ansioita nostettiin esiin.

Erityisen mielenkiintoinen oli The Guardianista poimittu havainto siitä, että nykykirjallisuudessa on liian vähän työväenluokan kuvausta. Olen miettinyt itsekin, onko yksi suuri syy Ferranten henkilögallerian tenhoavuuteen juuri 1950-luvun työväenluokkaisten napolilaiskortteleiden rosoisuus ja rähjäisyys: tuntuu, ettei keskiluokkaisista ihmisistä synny samanlaista eeppistä henkilögalleriaa kuin Ferranten Napolissa tai vaikka Pentinkulmalla ja Toukolan kylässä, mitä näitä nyt on. Ehkä keskiluokkaisen nykyihmisen yhteisöt ovat niin homogeenisiä, ettei kiinnostavia kohtaamisia tule. Kun oman asuinpaikan ja ympäristön ihmiset voi valita, syntyy sovinnaisia yhteisöjä, joissa häiritsevän erikoisuuden tai erilaisuuden kuvaus ei olisi uskottavaa, eihän sitä sallittaisi tosielämässäkään. Pahimmillaan keskiluokkaa kuvaava kirjallisuus juuttuu kuvaamaan sitä, miten kaikilla on samanlainen grilli ja valkoinen audi tai yhtä lailla luomuruokapiiristä tilattu vihanneslaatikko ja laatikkofillari. Ihmisyyden sijasta kuvataan symbolisia rojuja, joiden muodostamia kulisseja sitten ravistelee avioero tai kuolema.

Oivalluksista huolimatta Hesarin jutussa ei korostettu mielestäni tarpeeksi sitä, mikä Ferranten Napoli-kirjoissa on niin sykähdyttävää. Jutun mukaan Ferranten romaanisarjan syvimmät merkitykset näkyvät kielen vaihteluissa, joiden avulla kuvataan muutoksia ihmissuhteissa ja päähenkilön tekemää luokkaretkeä. Eihän kirjoissa edes näytetä kielen vaihteluita, vaan kieli on kauttaaltaan yleiskieltä, josta kertoja välillä toteaa, että joku repliikki sanottiin murteella. Toki yleiskielen oppiminen on sekä konkreettinen että symbolinen askel päähenkilön kasvussa ja sen avulla kuvataan eroa kotikorttelin ja oppineen maailman välillä. Keskeisin ja poikkeuksellisin piirre se ei kuitenkaan kirjoissa ole.

Ferranten nerous on siinä, että kirjat ovat täynnä suurta viisautta ihmissuhteista. Lilan ja Lenùn repivän ystävyyden kautta kirjoissa kielellistetään sivu sivulta ihmisten välisten suhteiden ristiriitaisuutta ja samalla aikuiseksi kasvamisen ja inhimillisen elämän monimutkaisuutta. Päähenkilöt ovat toisilleen kaikki kaikessa ja tuntevat olevansa suorastaan yksi, mutta samalla he toivovat toisilleen pahaa ja kadehtivat toisiaan, vain kärsiäkseen toisen kokemat tuskat. Sama tarkkanäköisyys toistuu kirjan muissa – lukuisissa – ihmissuhteissa, mutta päähenkilöiden välinen suhde on kirjassa keskiössä, ja siksi kaikkein tärkein esimerkki siitä, miten kirjailija paljastaa ne ristiriitaiset motiivit, jotka saavat ihmiset sekä uhrautumaan toistensa hyväksi että puukottamaan toisiaan selkään.

Saatuani Uuden nimen tarinan  luettua tuntui ensin siltä, etten halua lukea mistään muusta kuin Ferranten Napolista. Nyt luen kyllä jo jotain muuta, mutta en kyllä jaksa odottaa Napoli-sarjan kolmatta osaa suomeksi, vaan täytyy hankkia englanninkielinen versio. Syksyn uutuuskirjalistoilla kirjaa ei suomennosta vielä näkynyt. (Uutuuskirjalistoihin liittyvä vinkki Helmat-kirjastojen käyttäjille: joitain syksyllä ilmestyviä kirjoja pystyi jo varaamaan Helmetistä.)

Huom! Uuden nimen tarina on viihdyttävämpi kuin Loistava ystäväni. Älä silti aloita Ferranten Napoli-sarjaa kakkososasta. Luulen, että tapahtumissa ei silloin edes pysyisi kärryillä, ja vaikka jotenkin pysyisitkin, tekisit kokonaisuudelle suurta vääryyttä.

 

 

Kaaoksen kirjeenvaihtaja

FullSizeRender-178.jpg

Vuosi on vaihtunut korvatulehduksen, imetyksen vähentämisen, märkien rukkasten ja sotkuisten päivien merkeissä. Kolmen eri-ikäisen lapsen neuvolat, kouluvalinnat, kiukuttelut, sairastamiset, järkevän tekemisen keksiminen, lääkärikäynnit, Akkarien raivaaminen sohvalta, lattialta, keittiön pöydältä, sängyiltä, ikuinen arkiruuan keksiminen ja laittaminen, pölykoirat ja roskien vienti täyttävät päivät ihan tukkoon.

Ehkä kotielämän ajoittainen tahmaisuus on hyväkin, sillä töihin hakeutuminen tuntuu houkuttelevammalta kuin aikoihin.

Oikeasti on ollut myös pieniä hengähdystaukoja, treffit lauantaina miehen kanssa — i-ha-na joskin vähän tyhjä La-La Land, pikaiset drinkit ja ruokailu Kampin Sandrossa — sunnuntain kahvittelu kaverin luona ilman lapsia, eilisaamun puolentoistatunnin opiskelurupeama kahvilassa ennen miehen iltavuoroa. Muutama päivä, jolloin vauva on jo ollut ihan taapero eli nukkunut yhden yön meitä herättämättä aamuun asti, syönyt hyvin ja innostunut leikeistä. Taidemuseoreissu esikoisen kanssa: Modiglianin näyttely Ateneumissa olisi ollut kohottava elämys itselleni sellaisenaankin, mutta vielä parempi se oli, kun sain tehtyä pitkästä aikaa esikoisen kanssa jotain järkevää kahdestaan. Näyttelyyn oli koottu viehättävästi pariisilaista boheemielämää taiteilijan ympäriltä, joten tutustuimme kokonaiseen seurapiiriin 1900-luvun alusta, muistelimme viime kesän Pariisin-reissua ja lapsi piirsi tosi hienoja Modigliani-pastisseja.

Hengähdystaukoihin lasketaan myös Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan jatko: LakanasiivetNeidonkenkä ja Hietakehto. Jatkosota on edennyt joka kirjassa päivän verran ja kirjojen välissä harppauksin. Laaja henkilögalleria pysyy koossa, kun sitä kuvataan kerrallaan vain yhden päivän verran. Pidän siitä, että ihmiselämää ei selitetä puhki, pienten tapahtumien merkityksellisyys ymmärretään, lukijalle jätetään varaa tulkita ja erehtyä henkilöhahmoista sekä tapahtumista, ihan niin kuin oikeassa elämässä. En pidä kohtauksista, joissa pyritään kuvaamaan tapahtumia lapsen näkökulmasta, ne ovat minusta teennäisiä. Ja niitä on aika paljon. Olen edennyt nyt toiseksi viimeiseen kirjaan eli Hietakehtoon, ja olen yhtä aikaa pahoillani siitä, että kirjat on kohta luettu ja hyvilläni, että voin lukea kohta jotain muutakin.

Tiedän, että tammikuut ovat minulle aina tahmaisia. Ne sinnitellään läpi helmikuuta ja piteneviä päiviä lupailevien tulppaanien ja runebergintorttujen voimin, epätoivoon luiskahtamatta, vaikka kaikkialla on niin petollisen liukasta, että ulos ei tekisi edes mieli. Nyt ryhdistäydyn. Käytän vauvan loppupäiväunet jumppaan, Gilmoren tyttöihin ja maitokahviin, jos jumppailun jälkeen vielä ehtii. Enkä kiinnitä mitään huomiota kaaokseen. Siksi myös vaihdoin tämän postauksen ylimmän kuvan tulppaaneihin ja heitin sotkun roskakoriin, minne se kuuluukin.

 

Ja vuoden 2016 paras kirja oli…

FullSizeRender-172.jpg

Elena Ferrante: My Brilliant Friend. (Suom. Loistava ystäväni). Translated by Ann Goldstein. Europa editions 2012. 

…Elena Ferranten My Brilliant Friend, suomennettuna Loistava ystäväni (ja alkukielellä L’amica geniale).

Sinänsä tämä ei ole vuoden 2016 kirja, koska alkuteos ilmestyi 2011 ja englanninkielinen käännös vuonna 2012. Suomennos tuli sentään vuoden 2016 puolella, vaikka luinkin tämän englanniksi. Mikä parasta, seuraavan osan suomennos, Uuden nimen tarina, tulee kauppoihin ensi keväänä, ja minä olen kirjaston varausjonossa aika kärkipäässä. (Kyllä, ensi kevään uutuuksia voi jo varata Helmet-kirjastoissa!) Italiaksi tai englanniksi koko Ferranten neljän kirjan sarjan voi lukea jo nyt.

Loistava ystäväni aloittaa Elena Ferranten napolilaisromaanien sarjan. Ferrante on julkaissut jo 1990-luvun alusta asti, ja joskus vuosia sitten luinkin mieleen jääneen Hylkäämisen päivät. Napolilaisromaanit tekivät kirjailijasta kuitenkin kansainvälisen bestselleristin, ja samalla maailmalla alettiin ihmetellä, kuka oikeastaan on nainen (vai mies?) Ferranten pseudonyymiksi paljastuneen nimen takana.

Ferranten henkilöllisyyden salaisuus paljastettiin, ja minua ärsyttää, ettei hänen annettu kirjoittaa ja elää rauhassa. En ymmärrä, miksi kirjailijalla ei ole oikeutta yksityisyyteen. En silti voi väittää olevani niin kunniallinen, että olisin jättänyt lukematta salaisuuden paljastaneet jutut – googlaa, jos olet yhtä kunniaton kuin minä.

Englannissa Ferrantesta, siis sekä kirjailijan henkilöllisyydestä että itse kirjoista, kohistiin koko viime talvi. Luin jutun toisensa perään, ja napolilaisromaanit keikkuivat lukulistallani, mutten saanut mentyä kirjakauppaan. Viimeinen niitti oli Catherine Bennetin kolumni huhtikuisessa Guardianissa: oli sunnuntai (ostimme usein lauantain lehden ja luimme sitä koko viikon), ja kävelin heti kolumnin luettuani neljän kilometrin matkan Waterstonesille, mistä ostin kirjan.

Ja kaiken ulkokirjallisen pöhinän jälkeen nyt päästään itse asiaan eli kirjaan.

Ja kirja, My Brilliant Friend, on tosiaan paras vuonna 2016 lukemani kirja. Se kertoo Napolin työläiskortteleissa 1950-luvulla varttuvista ystävyksistä, Elenasta ja Lilasta. Kertoja Elena saa alussa hyvän syyn kertoa heidän ystävyytensä tarinan. Romaanin alku onkin yksi hienoimpia koskaan lukemiani, sillä harvoin tarinan kertominen ja lukeminen on motivoitu näin oivaltavasti. Kerronta on muutenkin tarkkaa, se vangitsee kasvavien tyttöjen ystävyyden syvyyden ja ristiriitaisuuden, mustasukkaisuuden ja lojaaliuden, köyhien lasten unelmat ja onnistumiset sekä osattomuuden tunteet.

Kaksi asiaa tekee My Brilliant Friendistä paremman kuin kaikki muut viime vuonna lukemani hyvät kirjat. (Luen vain hyviä kirjoja.) Ensinnäkin 1950-luvun Napolin kuvaus. Kirjan jälkeen tuntuu, kuin olisin ollut siellä. Kertoja ei puuduta lukijaansa pitkillä kuvauksilla, mutta kuin huomaamatta hän tulee piirtäneeksi pienet kodit, työläiskorttelit ja tyttöjen kasvaessa heille laajenevan kaupungin kuin visuaalisen taideteoksen.

Toiseksi kirjan ansioksi on luettava teini-iän ja kasvamisen kuvaus missä tahansa. Kirjaa lukiessa uskoin joka sanan: naapureiden ympärillä omaa elämäänsä elävät juorut ja tarinat, ihastukset ja ihailijat, sen, miten tavoittamattomalta varakkaan tytön elämä näyttää lauantai-iltana kaupungilla, halun opiskella ja mennä eteenpäin ja samalla ylemmyydentunnon, jolla nuoret suhtautuvat varakkaampien elämään. Monta kertaa jokin vivahde ihmissuhteissa tai tulevaisuudensuunnitelmissa muistutti omasta helsinkiläisestä ja 1990-lukuisesta teini-iästäni ällistyttävällä tunnistettavuudella.

Rakastin My Brilliant Friendiä, mutten silti ahminut sitä. Itse asiassa se jäi ensin muun elämän takia minulta kesken, ja aloitin sen uudestaan alusta, koska halusin varmasti muistaa kaiken. Lukisin kirjan ehkä uudestaan, jos sarjaa ei olisi lisää, koska haluan takaisin Ferranten kuvaamaan Napoliin.

Ja niin, tartuin My Brilliant Friend -romaaniin, kun kirjailijan henkilöllisyys oli vielä salaisuus, eikä lukukokemus muuttunut paljastuksen tultua miksikään.

Uusi vuosi vaihtui kuumeisen vauvan kanssa, mutta lapsiperheen jouluhulinan jälkeen en oikeastaan pannut pahakseni, että jäin kippistelemään kivennäisvedellä itsekseni vauvaa hoidellen muun perheen lähtiessä juhlimaan. Eli alla salute ja oikein antoisaa kirjavuotta sekä muutenkin onnellista vuotta 2017!

Paluu Tylypahkaan

FullSizeRender-168.jpg

J. K. Rowling, John Tiffany & Jack Thorne: Harry Potter ja kirottu lapsi. Suom. Jaana Kapari-Jatta. Tammi 2016.

Hittisarjan uudelleenlämmittely, Harry Potter ja kirottu lapsi, ei jotenkin kuulostanut kauhean houkuttelevalta, mutta ei Tylypahkan lumo ollut mihinkään hävinnyt. Tarina koukutti ja viihdytti eikä näytelmätekstin muotoon kirjoitetun kirjan lukemiseen mennyt kauaa.

Uuden Harry Potterin päähenkilöt ovat tuttuun tapaan velhokoulu Tylypahkan oppilaita, nyt vain seuraavaa sukupolvea. Vanha vihollinen Voldemort uhkaa jostain pelottavasta menneisyydestä, ja samaan aikaan nuoret velhot joutuvat kohtaamaan sekä koko maailman turvallisuuteen liittyviä ongelmia että aikuiseksi kasvamisen vaikeutta, ihastuksia, vaikeuksia vanhempien kanssa ja ulkopuolisuuden kokemuksia.

Kirjassa päästään pohtimaan aikamatkailun etiikkaa ja ongelmia, taikuuden rajoja ja sitä kautta velhon (tai ihmisen) toimivallan rajoja, vaikeita perhesuhteita, ystävyyttä ja rohkeutta — Harry Potterin tuttuja teemoja. Maagisen seikkailun käänteet ovat vauhdikkaita ja huolella rakennettuja, joskin niitä käänteitä on suorastaan liiaksi asti: ison juonen kaaren alla vaikeudet ja niiden ratkaisut seuraavat episodimaisesti toisiaan.

19 vuotta viimeisen Harry Potter -romaanin jälkeen entisillä velhoteineillä on perheet, lapsia ja luonteilleen sopivat työt taikaministeriössä tai vaikkapa pilailupuodissa. Juuri näissä entisissä teineissä on Kirotun lapsen suurimmat ongelmat. J. K. Rowlingin teinihahmot ovat olleet kohtuullisen uskottavia  — toki liioitellun sankarillisia tai antisankarillisia, nuortenkirjan henkilöhahmoille tyypillisen stereotypisia ja melodramaattisia, mutta kuitenkin jotenkin samaistuttavia ja sympatiaa herättäviä.

Valitettavasti he vain ovat aikuisina ihan yhtä teinejä kuin aiemminkin. Ongelma korostuu, koska olen lukenut aiemmat Potterit vain vähän vanhempana kuin päähenkilöt niissä olivat. Nyt päähenkilöt ovat aikuistuneet, mutta kuitenkin edelleen elävät samaa teinin elämää, jossa kaikki ovat esimerkiksi naimisissa kouluaikaisen rakkauden kanssa ja myös kaikki ystävät ovat täsmälleen samoja kuin 19 vuotta sitten. Samaa tahti aikuistunut lukija tuntee lukevansa teinin kuvitelmaa siitä, millaista on olla aikuinen.

Kävin viime kesänä Warnes Brosin Harry Potter -studioilla Lontoossa

Näytelmänä Harry Potter ja kirottu lapsi on väistämättä paljon erikoistehosteita ja videokuvaa vaativaa, spektaakkelimaista draamaa, ainakin, jos teos toteutetaan näyttämöohjeiden mukaisesti. Kirjan kannessa muistutetaan, että nide on tarkoitettu ”vain harjoituskäyttöön”, ja epäilemättä näytelmän esitysoikeuksia valvotaan tiukasti ja annetaan vain, jos näytelmä toteutetaan yhteistyössä alkuperäisten tekijöiden kanssa.

Lukuisista näyttämöohjeista huolimatta tarina etenee jouhevasti dialogin varassa, kuten näytelmässä pitääkin. Dialogi on ammattimaisesti tehtyä ja sujuvaa myös luettuna. Lukijat tuntevat jo miljöön, joten kuvailujen puuttuminen ei aiheuta mitään ongelmia.

Sanoisin, että Kirottu lapsi on täysin turha teos, ellen olisi sen höpsöydestä huolimatta nauttinut siitä niin paljon. Turhuus näkyy ennen kaikkea siinä, että tätä kirjaa ei kannattaisi lukea itsenäisenä teoksena, mutta Harry Potter -faneille se tarjoaa vielä (ainakin) kerran paluun vanhaan kunnon Tylypahkaan.

fullsizerender-166

Syksyn parhaita: mestarillisesti sepitetty esikoisromaani

FullSizeRender-164.jpg

Minna Rytisalo: Lempi. Gummerus 2016.

Aika on kulunut flunssassa, joulukakkuja leipoessa, talvivaatteita pukiessa lapsille (miten paljon siihenkin saa kulumaan tunteja yhden talven aikana!), opiskellessa, kotitöitä tehden — ja kirjoja lukiessa. Kirjoittamiselle ei ole yksinkertaisesti riittänyt aikaa. Blogattavien kirjojen pino on kasvanut pöydällä ja osan siinä olleista kirjoista olen jo siivonnut takaisin kirjastoon tai hyllyyn, mutta muutamista on sanottava jotain vaikka sitten viipeellä.

Yksi syksyn hienoista lukuelämyksistä oli Minna Rytisalon Lempi. Odotin kirjalta ylistävien kritiikkien takia paljon, ehkä liikaakin, mutta ei se silti mikään pettymys ollut.

Lempi on sukutarina, tragedia, joka sai alkunsa Lapin sodan aikana, ja jonka käänteet pitävät kauheudessaan otteessaan. Intohimot, mustasukkaisuus, onnellisuus ja rakkaus pohjautuvat kaikki sattumille ja ovat yhtä aikaa horjumattoman syviä ja äärimmäisen hauraita. Tapahtumia kerrotaan kolmen eri kertojan näkökulmista, ja jokaisesta kertojasta rakentuu luotettavuudessaan tai epäluotettavuudessaan uskottava, ymmärrettävä henkilöhahmo.

Kolmen kertojan näkökulmia käytetään myös nimihenkilön, Lempin, henkilöhahmon rakentamisessa hienosti, ja lukijan eteen rakentuu tapahtumien kulku harkitusti pala palalta.

Kerronnan palapeli toimii niin hienosti, että kirjalle antaa anteeksi ajoittaisen siirappisuuden ja toisaalta jopa makaaberit tapahtumat. Sen sijaan mietin, sanooko kirja ihmiselämästä tarpeeksi, onko keskiössä kuitenkin tarinan rakentaminen sekä näkökulmilla kikkailu? Riittääkö havaintoja rakkaudesta ja sen puutteesta, tragedian kokemisesta sekä siitä selviytymisestä tarpeeksi? Varsinkin kirjan loppu häiritsi minua, mutten paljasta miksi, etten pilaa kenenkään lukukokemusta.

Joka tapauksessa Lempi onnistuu välttämään esikoiskirjoille tyypillisimmät karikot: epäuskottavat tai liian samankaltaiset henkilöhahmot, kerronnan latteuden ja kliseisyyden. On myönnettävä, että äidinkielen opettajana työskentelevä, töiden ohessa esikoiskirjansa kirjoittanut kirjailija saa minulta sympatiat muistakin syistä kuin vain kirjallisten ansioiden perusteella. Silti toivon, että Minna Rytisalo kirjoittaa jatkossakin myös kirjojen itsensä takia. Jos kirjoittaa, luen mielelläni — ja toista kirjaa en lukisi enää pelkästä kollegiaalisesta sympatiasta.