Järkipuhetta imetyksestä

Imetysselfieitä perjantain kaupunkireissulta

Viime viikolla ilahduin lukiessani Hesarista Jenni Vaarnon väitöskirjasta. Näköjään imetykseen suhtautumisesta piti tehdä ihan väitöskirjatutkimus, että julkisuudessa onnistutaan sanomaan asiasta jotain järkevää. Oho, rintaruokinta onkin ihan luonnollinen tapa ruokkia lasta, siihen ei pitäisi painostaa tai ladata äideille raskaita odotuksia sen onnistumisesta. Erityisesti ei yllätä sekään, että hyväksyvä suhtautuminen julkiseen imetykseen edistää koko imetyksen onnistumista, mutta ihanaa että se nyt kuitenkin sanotaan tässäkin ääneen! En edes osaa kuvitella, miten ahdistavaa olisi, jos en pystyisi/haluaisi/saisi tms. ruokkia vauvaani kaupungilla.

Olen lähes täysimettänyt kolme vauvaani puolivuotiaiksi ja jatkanut rintaruokintaa kahden ensimmäisen kanssa yhden vuoden korville saakka, ja niin aion tehdä tämän kolmannenkin kanssa. Imetys on sujunut pikkuvauva-ajan rintatulehduksia lukuunottamatta pääosin helposti, se on ollut kätevä ja halpa tapa ruokkia vauva. Oman vauvan imettäminen on myös ihanaa, joskus ärsyttävääkin. Ällistyttävää kyllä, tuo linkkaamani juttu on ensimmäisiä huomaamiani järkeviä puheenvuoroja imetyksestä julkisuudessa näiden kahdeksan vuoden aikana, joina imetys on koskenut minua.

Tyypillinen imetykseen suhtautuminen on tietysti imetysfasismi. Sivistynyt ilmentymä imetysfasismista on neuvolan terveydenhoitaja, jonka tehtävänä on kaikissa tilanteissa turvata kuuden kuukauden täysimetys ja painostaa siihen huolimatta siitä, miten väsynyt äiti on, vuotavatko rinnat verta, huutaako vauva nälkäänsä. Toisen lapseni kanssa ehdotin neuvolassa, että vähentäisin imetystä kun vauva oli kymmenkuinen, halusi minut nähdessään syödä koko ajan öin ja päivin, itse olin kuolemanväsynyt ja painoni putosi puoli kiloa viikossa painoindeksin hipoessa alipainoa. Ei muuten tullut kuuloonkaan, vähintään vuoden ikäiseksi on vauvaa imetettävä.

Luen imetysfasismiksi myös sen, että neuvolassa kehotetaan edelleen pumppaamaan puolivuotiaalle maitoa, jos joskus poistun sen luota (eikä missään tapauksessa antamaan kaksi kertaa kuussa pullollista korviketta). No, onneksi osaan ajatella nyt itsekin, toisin kuin silloin kuusi vuotta sitten. Epäsivistyneen version imetysfasismista löydät miltä tahansa mammapalstalta.

Imetysfasismin vastapainona olen törmännyt myös imetyksen väheksyntään, jossa väheksyjä vetoaa esimerkiksi siihen, ettei vauva länsimaissa tarvitse äidinmaitoa. Väheksyjän mielestä kaikki yrittäminen tai vaiva imetyksen onnistumiseksi on hölmöilyä, kun voisi antaa korvikettakin. Imetyksen väheksyntä on ymmärrettävää nimenomaan imetysfasismin vastapoolina, mutta yhtäkaikki lopulta yhtä perustelematon suhtautumistapa kuin vastakohtansakin, eikä myöskään yhtään auta tuoretta äitiä, joka haluaisi/-a imetää.

Sitten on vielä kolmas kategoria eli täysidiootit, joihin lukeutuu muun muassa Teri Niitin viimetalvinen kommentointi kanssamatkustajan imetyksestä Finnairin lentokoneessa ja imetykseen uimarannalla suivaantunut pöljä. Joo, näitä ei ehkä tarvitse edes kommentoida.

Virkistyspäivä

FullSizeRender-77Eikö näytäkin virkistävältä? Just nyt en osaa kuvitella mitään parempaa kuin päivä kirjastossa esseen parissa. Samalla huomisen vaipanvaihdot ja kauppareissutkin tuntuvat taas houkuttelevilta, etenkin parhaassa vauvaseurassa. En tajua, miksi vanhempainvapaita ei pääsääntöisesti jaeta tasan – ei peräkkäisinä pötköinä, vaan päivä sulle, päivä mulle -periaatteella. (Okei, tajuan, että monessa työssä se on tosi mahdotonta, mutta onnellisuutta se lisäisi ihan varmasti.)

Ärsyttää

FullSizeRender (2)

Katselen variksen matalalla roikkuvaa lentoa enkä ole pukeutunut tarpeeksi lämpimästi. Vauva heräilee taas useammin yöllä, enkä saa nukuttua senkään vertaa, koska lantiota särkee. Päivät ovat olleet kiireisiä enkä väsyneenä jaksa laittaa ruokaa silloinkaan, kun ehtisin. Onneksi sentään katsoimme Netflixin Stranger Things -sarjan jo loppuun, se oli näiden huonojen päivien iltoihin liian pelottavaa eskapismia.

Tehtävänä on isoja ja pieniä päätöksiä. Ne on nyt vain tehtävä, että tästä vellomisesta päästään: syksyn harrastusten palapeli, mitä tänään syödään, missä tulevaisuudessa asutaan, pitäisikö hoitovapaalla harrastaa huvituksia (blogi, omat kirjoittelut) vai tehdä jotain järkevää (vähän töitä, opiskella) ja mitä edes haluaisin tehdä työkseni sitten joskus…

Väsyneenä ja turhautuneena päätösten tekeminen ahdistaa, mutta sittenkin parempi että niitä päätöksiä tekee.

Harrastuksia valitsin itselleni Helsingin aikuisopistosta. En ollut aikaisemmin tajunnut, miten halpaa siellä on opiskella: muutaman kympin kurssimaksut saa vielä muun muassa vanhempain- tai hoitovapaalla puoleen hintaan! Asumispäätöksistä enemmän sitten kun niitä saadaan valmiiksi. Muiden arkijärjestelyiden osalta täällä ollaan voiton puolella ja huomenna saan pitää oman työpäivän, kun vaihdamme miehen kanssa päiväksi vuoroa kotona. Ehkä saan otteen opinnoistakin kesän jälkeen, ehkä tämä matalalento vielä muuttuu liidoksi.

Totuuksia viipeellä eli miksi bloggaan

Taas se tapahtui: tuttava kysyi, miten vauvan kanssa on mennyt. Vastasin, että ihan hyvin, vauva nukkuu hyvin ja olen osannut nauttia vauva-ajasta. Keskustelukumppanin naamasta näin, että vastaus oli väärä. Hän (itsekin äiti) huomautti, että useinhan uniongelmat alkavat vasta puolen vuoden tietämillä, että odotahan vain, kuten Hanna G kirjoitti blogissaan joku aika sitten.

Tein positiivisen raskaustestin kymmenen vuotta sitten. Yhdeksän kuukauden päästä syntyi ensimmäinen poikalapseni. En ollut pystynyt kuvittelemaan vauvan olevan poika. Myöhemmin  hän yllätti vielä monta kertaa. Samalla jouduin yllättymään neuvojen, suhtautumistapojen ja ehdottomuuksien verkostosta, joka liittyy lasten kasvatukseen, lapsista puhumiseen ja äitinä olemiseen.

Kuluneiden kymmenen vuoden aikana olen ollut vauvojen lisäksi äiti taaperoille ja nyt pikkukoululaisillekin. Samalla olen tarkastellut muiden vanhemmuutta lähempää ja kauempaa, sillä pari vuotta esikoiseni syntymän jälkeen ystävämme alkoivat saada lapsia. Olen samaan aikaan opettanut yläasteella ja nähnyt, mitä suloisista pikkukoululaisista tulee: suloisia ja etenkin vähemmän suloisia, ratkiriemukkaita, ärsyttäviä ja huipputeräviä teinejä.

Olen puinut lastenkasvatusongelmia ystävien ja kollegoiden kanssa, ihmetellyt ja mennyt ongelmineni Googleen. Olen järkyttynyt, miten ihmiset kommunikoivat nettipalstoilla, mutta myös saanut apua kihomatoja vastaan taisteluun, uhmaikäisen kanssa toimimiseen ja vatsassa potkivan vauvan liikkeiden laskemiseen. Keskusteluilmapiiristä voisi päätellä, että valitessaan, missä vauva nukkuu tai minkärakenteista ruokaa hän syö (ruuan sisällöstä puhumattakaan), vanhempi valitsee maailmankatsomusta ja vähintään puoluetovereita tai seurakuntaa, ehkä myös, mihin lahkoon haluaa kuulua.

Lapsen saaminen tuntuu vievän ihmisiltä myös joskus totaalisesti kyvyn asettua toisen, edes toisen vanhemman asemaan. Odotahan vain -asenteen kääntöpuoli on usein nimittäin se, että jos tälle vanhemmalle (tai lapselle) joku asia sujui helposti – vaikka synnytys, imetys, uhmaikä, kestovaippailu, allergioista selviäminen, lapsen nukuttaminen öisin tai päiväunille, päiväkodin aloitus, ihan mikä vaan – on se vanhemman ansiota, ja muut vanhemmat eivät vain pysty ja kykene, mikä siinäkin on.

Olen vähän introvertti ja usein on jäänyt sanomatta, mitä oikeastaan ajattelen. Varsinkaan netissä en ole avannut suutani. Kuopusta odottaessani aloin pitää vauvablogia, mutta nopeasti tajusin, etten haluakaan yhtään lukijaa, ja pidin blogin salaisena, vaikka se olikin mieheni mielestä säälittävin asia koko maailmassa. Kymmenen vuotta positiivisen raskaustestin jälkeen on ehtinyt kertyä tosi monia asioita, joista en ole saanut sanottua mielipidettäni. Ehkä siksi bloggaan: silloin, kun en saa avattua suutani oikeaan aikaan, tiedän ainakin, että voin myöhemmin jähistä sanottavani täällä blogissa.

Kipu, särky, kolotus

FullSizeRender (1).jpg

Mursin häntäluuni. Yhdessä silmänräpäyksessä kaikesta tuli joksikin aikaa hankalaa. Liukastuin pyykkiä ripustaessani, jalat petivät alta täysin, ja romahdin ensin vessanpöntön reunaa vasten ja siitä lattialle. Koko lantio tuntui ensin tunnottomalta, tarkastin, että pystyn liikkumaan, nousin ylös ja luulin olevani kunnossa. Vähitellen kipu alkoi levitä, sillä liikkuminen voimisti sitä, ja nyt kaksi vuorokautta myöhemmin liikun kuin puu-ukko, kumarteleminen on vaikeaa, vauvan nostelu mahdotonta ja elämä ärsyttävää.

En ehdi potea puolivuotiaan kanssa, mutta en silti pysty tekemään mitään muutakaan. Koko elämä tuntuu tapahtuvan jossain toisaalla, missä nautitaan alkusyksyn haikeudesta, luetaan kirjoja tai ollaan hyväntuulisia vauvaa hoidettaessa. Minä vain googlailen puhelimella häntäluumurtuma-asioita ja olen todella ärsyyntynyt kaikesta. Tavarat putoilevat enkä saa nostettua niitä ja kotiin kerrostuu kaaosta.

Mietin kipua. Miksi en muista yhtään todelliselta tuntuvaa kivun kuvausta kaunokirjallisuudesta? Ehkä lähimmäs päästään Jenny Downhamin nuortenkirjassa Ennen kuin kuolen, jossa syöpää sairastavan minäkertojan sairauden edetessä kerronta alkaa katkeilla ja lopulta jäljelle jää vain tyhjiä sivuja.

Tietysti monissa kirjoissa on eri tavoin vaivaisia henkilöhahmoja, mutta kipu tai sairaus ei hallitse heidän tekemisiään, vaan on vain yksi henkilöhahmoa määrittävä piirre. Tai sitten sairauden kuvaus on itsetarkoituksellista, mikä voi olla tarpeellista käyttökirjallisuutta, muttei taidetta. Eikö kivun kanssa voi tehdä mitään niin järkevää kuin elää romaanihenkilön elämää? Voiko kivun kanssa oppia elämään niin, ettei koko elämä kierry sen ympärille, niin kuin omissa kovimmissa kivuissani? Olen kokenut kovaa kipua, mutta se on aina ollut lopulta ohimenevää. Sen verran paljon on kuitenkin sattunut, että kroonisen kivun kanssa elävät saavat täyden myötätuntoni.

Elämäni kamalin kipu oli, kun viisitoistavuotiaana säären hermot vaurioituivat polvileikkauksessa. Särky oli jatkuvaa, mutta lisäksi jalan lihakset kramppasivat, jolloin leikkauksesta toipunut polvi tuntui hajoavan pirstalaiksi ja samalla puristuvan kasaan. Kipu tuntui väärältä eikä minulla ollut lääkkeiden lisäksi mitään keinoja kestää sitä.

Lopulta jalkakipu opetti minua leijumaan kovassa, kouristavassa kivussa ja hengittämään itseni kivun läpi. Hengittämisessä on tärkeää, että hengittää koko ajan, mutta aika kevyesti, koska liian voimakas hengitys sattuu, samoin hengityksen pidättäminen. Tästä oli hyötyä synnytyksissa, joissa supistuskipu on nimenomaan kramppaavaa ja enemmän tai vähemmän hetkittäistä.

Synnytyksiäni vertailessani huomaan, että kivun voimakkuus ei aina kerro sen kestettävyydestä. Kipu oli ehdottomasti voimakkainta ensimmäisessä synnytyksessäni, jossa tunsin halkeavani. Samalla synnytys kuitenkin eteni koko ajan, ja pystyin luottamaan siihen, että kaikki tapahtui niin kuin pitikin. Kivun kovuudesta huolimatta se ei ollut kestämätöntä. Toinen synnytys sujui nopeasti ja helposti, eikä kipu olisi varmasti ollut objektiivisestikaan mitattuna (jos siis kipua voisi mitata objektiivisesti) kovin kovaa. Kolmannessakaan synnytyksessä kipu ei ollut niin kovaa kuin ensimmäisessä, mutta se oli kuumeen ja uupumuksen takia paljon kestämättömämpää. Lisäksi synnytys ei edennyt ennen kalvojen puhkaisua, joten kivusta ei tuntunut olevan hyötyä.

Kaikin tavoin turha kipu oli hammaskipu ennen juurihoitoa. Kun tulehdus ehti juurikanavaan asti, valvoin yön ja pelkäsin aaltoja, joiden mukana kipu voimistui. Soittelin erilaisiin netistä löytyneisiin päivystysnumeroihin mutta, nyt jälkikäteen ajateltuna onneksi, en löytänyt Helsingistä mitään superkallista yksityisklinikkaa, joka päivystää öisin ja hoitaa hammaskipua vaikka kymppitonnilla. Kipu oli niin kovaa, että olisin mennyt ja maksanut mitä vain. Harkitsin joissain kohdissa, haluanko edes elää, jos joudun elämään sen kivun kanssa vielä useamman tunnin. En kuitenkaan joutunut kärsimään helvettiä päivystyksen aukeamiseen ja aamukahdeksaan asti, koska lähes ilmainen apu löytyi netistä: söin kyypakkauksen, ja kortisoni helpotti kipua väliaikaisesti. Sen jälkeen olen tarkastuttanut hampaani säännöllisesti, hoidattanut hammaskivun ensimmäisen vihlauksen jälkeen ja pitänyt aina varalla yhtä kyypakkausta.

Nyt ei auta kyypakkaus tai hengittely, sillä tämä kipu on kestettävissä mutta elämä on luisumassa rasittavaksi ja masentavaksi mössöksi. On tehtävä suunnitelma: samalla nautittava mistä voi (joku koukuttava kirja, Netflix) ja mentävä sieltä, missä aita on matalin (einekset, tosi helpot ruuat, telkkariohjelmat lapsille), mutta varottava pahentamasta tilannetta muka-korjaavilla, oikeasti masentavilla toimenpiteillä (herkuttelu, epäterveelliset einekset, huonot kirjat tai telkkariohjelmat).

Sesongissa kesäkurpitsaa ja uusia alkuja

Satokausikalenterin mukaan syömisessä on vain yksi huono puoli, ja se on se, että kun on jonkin tuotteen satokausi, sitä todellakin riittää. Nyt on grillattu ja paistettu kesäkurpitsakiekkoja, tehty sosekeittoa ja vauvan ruokaa, paistettu munakasta ja kasvishöystöä, siivutettu zucchinia salaattiin ja vuohenjuustopiirakan pinnalle yhdessä tomaattien kanssa. Loppukesä on satoisasti täällä, antakaa vinkkiä kesäkurpitsan herkulliseen tuhoamiseen!

Sadonkorjuun ohella pidän loppukesästä myös muista syistä: elokuussa on jo hämyisää ja silti usein lämmintä, kesä alkaa olla ylikypsä ja samalla mädän hajuun sekoittuu jo raikas aavistus syksystä. Opetusalalla uusi vuosi ei todellakaan ala tammikuussa vaan loppukesällä. Tekee mieli tehdä elämäntaparemontti, siivota kotoisia syysiltoja varten ja ihanat kunnolliset syysvaatteet kiinnostavat hellehepenien jälkeen. Uusia alkuja on tänä syksynä taloudessamme kaikilla muilla paitsi minulla ja kuopuksella: on uusi koulu, uusi eskari ja puolisollakin hetken aikaa uutta opiskelijaelämää. Me kotiväki jatkamme soseruokailuja ja niiden siivoamista, valssaamista lastenlaulujen tahtiin ja leikkimatolla lojumista, mutta jotain uutta ja ihan omaakin tämä vuodenaika vaatii. Tämän blogin ja ehkä jotain muutakin. Tervehdin teitä siis uudella syksynraikkaalla blogilla! (Enkä kevätsukkahousuilla, kuten Sinikka Nopola jossain vuosien takaisessa kolumnissaan, joka on jäänyt minulle tunnistamattomasta syystä mieleen.)

Täytetyt kesäkurpitsat:

Kesäkurpitsat koversin ja täytin freesatusta sipulista, valkosipulista, kesäkurpitsan koverretusta sisäosasta, tomaattimurskasta, mustapavuista, persiljasta ja basilikasta nopeasti keitellyllä, suolalla, pippurilla ja valkoviinietikalla maustetulla täytteellä. Täytettyjä kesäkurpitsan puolikkaita paistoin noin 15 minuuttia 200 asteessa, sitten siivutin päälle mozzarellaa ja paistoin vielä 5 minuuttia lisää. Näitä kannattaa tehdä seuraavaksikin päiväksi, sillä maku vain paranee lämmitettäessä.