Äkkiä Ateneumiin Alice Neelin näyttelyyn!

fullsizerender-111

Pahoittelut, että kirjoitan tätä tekstiä vasta nyt. Kävin katsomassa Alice Neelin näyttelyn vain kaksi päivää ennen kuin se loppui, ja nyt olen harmissani, kun en ehdi patistaa kaikkia katsomaan noita maalauksia. Näyttely loppuu 2.10.2016. Mene, jos vielä ehdit!

Tänä aamuna olin taas vähällä jäädä vauvan kanssa kotiin. Pyykkiralli on ikuisesti kesken, olen päässyt taas vauhtiin Elena Ferranten My Brilliant Friendin kanssa ja muutenkin päivä kaupungilla näkyy aina siinä, että huusholli on rempallaan ja vauva on nukkunut huonosti päiväunia sekä kitisee. Tiesin, etten viikonloppuna ehtisi lähteä taidenäyttelyyn, joten lopulta sitten kuitenkin lähdin.

***

Alice Neel oli vuosina 1900-1984 elänyt yhdysvaltalainen taiteilija, jonka värikkääseen elämään pääsee siis tutustumaan Ateneumin retrospektiivisessä näyttelyssä Alice Neel. Modernin elämän maalari.

Neelin työt ovat murretuin värein maalattuja ekspressionistisia muotokuvia. Yllätyin, miten vahvasti pelkillä muotokuvilla voi ottaa kantaa sekä mallien valinnan että kuvaustavan kautta. Neel maalasi alastomia, erotisoimattomia naisia, vähemmistöjen edustajia, epäsovinnaisia ja ihannoimattomia madonnaversiointeja lukuisiin äiti-lapsikuviinsa mutta myös inhokkituttujaan noidankynsineen ja kylmine silmineen. Hänen kuvissaan on kannanottoja niin naisten ja homoseksuaalien asemaan, kansalaisoikeustaisteluun kuin sosiaaliseen epäoikeudenmukaisuuteenkin.

Neelin elämä oli täynnä dramaattisia käänteitä. Maalauksissa näkyi vuosikymmeniä sitten koetut intohimo, rakkaus, kiintymys, etäisyys, inho… Vaikka tylsän tunnollinen keskiluokkainen elämä ei ole yhtä värikästä, tunnistaa maalauksista viiltävän terävästi tunteita, ihmistyyppejä ja suhtautumistapoja.

Muotokuvien joukossa on myös muutamia maisemia, interiöörejä ja asetelmia, jotka rakensivat miljöötä Neelin elämäntarinalle ja kaikille siihen kuuluville ihmisille. Asetelmat ja ulkokuvat olivat mielestäni Neeliä kauneimmillaan.

Näyttely etenee kronologisesti, ja sen jälkeen on paitsi kokenut Neelin maalaukset myös maalauksista ja niitä täydentävistä teksteistä kootun elämäkerran. Mietin aluksi, pidinkö näyttelyn kuratoinnista, mutta mitä pidemmälle näyttely eteni, sitä ihastuneempi olin. Jokaisen maalauksen luona kerrottiin teoksesta sekä Neelin suhteesta malliin ja aiheeseensa. Kaltaiseni tarinoihin fiksautuneen lukutoukan piti jarruttaa lukemista sekä pysähtyä tarkoituksella katsomaan ensin maalauksia ja lukea teksti vasta sitten.

Parasta Modernin elämän maalariksi otsikoidussa näyttelyssä oli juuri sen kyky viedä katsoja maailmoihinsa: 1920-luvun Havannaan, 1930-60-lukujen New Yorkin Spanish Harlemiin ja myöhempien aikojen Upper West Sidelle, espanjalaisten siirtolaisten, kommunistien ja kapakkalaulajien pariin, newyorkilaisiin taidepiireihin, Neelin rakkauselämään kiemuroihin, lapsen kuolemaan ja toisen vieraannuttamiseen sekä lopulta lastenlasten syntymään ja vanhenemiseen.

***

Kaupunkireissun seuraukset olivat etukäteen tiedossa, sillä vauva kitisi koko illan (paitsi kun joku leikki kukkuu-leikkiä, mitä kukaan ei voi tehdä koko iltaa), en jaksanut laittaa ruokaa vaan lämmitin lapsille einespinaattikeittoa enkä ole edelleenkään pessyt yhtään koneellista pyykkiä koko päivänä. Silti onneksi lähdettiin. Vaikka pyykkivuoret kaatuvat kirjaimellisesti päälle, tuli tähän kotielämään taas vähän avaruutta pienen Amerikan-visiitin avulla.

Mainokset

Miten ja missä vauva nukkuu

FullSizeRender-108.jpg

Sisustan pikkuhiljaa vauvan huonetta. Yleensä tämä varmaan tehdään ennen vauvan syntymää eikä kahdeksan kuukautta sen jälkeen. Me palasimme Englannista vanhaan Helsingin kotiimme kolme kuukautta sitten, ja sittemmin muuta järjestelyä on ollut niin paljon, että vauvan tuleva huone on jäänyt puolivahingossa telkkarihuoneeksi ja romuvarastoksi. Viime viikolla televisio muutti olohuoneeseen ja romutkin on raivattu. Vauvan piti alkuperäisen suunnitelman mukaan muuttaa tässä vaiheessa omaan huoneeseensa, mutta nyt asia ei tunnu ollenkaan ajankohtaiselta.

Kuopus on ollut melko hyvä nukkuja koko elämänsä ajan. Ensimmäiset kuukaudet ajattelin, että tämä tyyppi on lapsistamme kaikkein helpoin opettaa nukkumaan täysiä öitä melko aikaisin, ja säännöstelinkin yösyöttöjä jo muutama kuukausi sitten. Toisinaan vauva on nukkunut pitkiä aikoja heräten vain kerran tai kaksi syömään ja yhdessä vaiheessa ensimmäinen syöttö oli vasta neljän-viiden aikoihin, jolloin vauvalla tuntui olevan ihan oikeasti nälkä. Välillä yöt kuitenkin repsahtavat jatkuvaan tissittelyyn ja kukkumiseen.

Jotenkin tuntuu, että hyvä äiti olisi jo tehokkaasti rauhoittanut tämän yöelämän. Totta kai on hetkiä, jolloin toivon, että vauva jo nukkuisi yöt heräämättä ennen aamua, vaikka harmaata väsymysmössöä ei olekaan ehtinyt kertyä ympärille. Silti meillä vaan heräillään milloin sattuu ja annetaan vauvan pitää omaa maitobaariaan pitkin yötä.

Kaksi asiaa on estänyt vauvan määrätietoisen nukuttamisen ja yösyöttöjen lopettamisen. Ensinnäkin kärsin itse pahoista uniongelmista, ja nukahtamisen opettaminen keskellä yötä tuhoaisi vähäisetkin yöuneni. Kun vauva herää, saatan pystyä jatkamaan uniani, jos otan hänet viereeni ja annan tissin suuhun. Sen sijaan, jos annan vauvan hakea itse unta, äännellä, vaikertaa tai huutaa sängyssään, sylissä tai missä tahansa, herään minuutissa niin täysin, etten välttämättä saa unta tunteihin. Kerran nukutin vauvaa yhdeltä yöllä, enkä nukkunut samana yönä enää itse ollenkaan.

Viime yönä, kun vauva heräili ja tuhisi kainalossani, tajusin lopulta myös, etten haluaisi hänen nukkuvan vielä missään muualla. Kuopuksen kanssa kaikki hetket tuntuvat olevan haikeudesta painavia: meillä on tässä viimeistä kertaa tämä pieni. Perhepedissä nukkumisesta ja yösyöttöjen jatkamisesta ei ole myöskään muodostunut mitään vakavaa uniassosiaatio-ongelmaa, kuten toisen lapsen kanssa, joka heräsi pitkään syömään tunnin välein eikä tuntunut saavan yöllä ollenkaan itse unta, vaikka iltaisin nukahtikin omaan sänkyynsä.

Asiat ovat siis oikeastaan aika hyvin. Englannissa vauvan täydet yöunet mainittiin usein asiana, josta äidit ottavat paineita kuuden kuukauden täysimetyksen tapaan. Toisaalta Englannissa ja myös Suomessa monet äidit tuntuvat pitävän perhepetiä ainoana oikeana valintana, ja korostavat lapsentahtista etenemistä yöunissa ja imetyksessä. Kumpikin äärilaita tuntuu meille väärältä. En ajattele, että vauvalle olisi erityisesti haittaa, jos hänet opetettaisiin nukkumaan, mutta vierekkäisissä sängyissä tai välillä samassa sängyssä nukkuminen tuntuu meille oikealta valinnalta ja tavalta antaa vauvalle läheisyyttä. Välillä imetystahti yöllä tiivistyy liikaa, ja silloin annan pystyessäni vauvan nukahtaa rauhoittelemalla vieressä. Ongelma korjaantuu yleensä hyvin nopeasti: vauva itkee yhden kerran nukahtaessaan vähän pidemmin, mutta jo seuraavalla kerralla herätessään nukahtaa itsekseen rauhallisena, jollei ole nälkäinen. Samanlaista vaihtelua on kai kaikkien vauvojen unissa esimerkiksi flunssan tai hampaiden takia.

Silti mietin, pitäisikö vauva vain kylmästi siirtää sänkyynsä ja surra siirtyminen pois. Pilaanko hänen unensa nyt loppuelämäksi tällä venkoilulla? Tai vienkö vauvan turvallisuuden tunteen, kun en aina nukuta häntä vieressä ja rinnalla? Yösyöttöjen täydellinen lopettaminen ei meillä varmasti olisi kyllä mahdollista siksikään, että vauva on pieni, syö yrityksistä huolimatta tosi huonosti kiinteitä ja tuntuu oikeasti tarvitsevan maitoa viimeistään aamuyöstä.

Joka tapauksessa vauvan huoneessa on siis tällä hetkellä keskeneräinen sisustus ja  vierassänkynä toimiva vuodesohva. Pinnasänky pysyy vielä vanhempien makkarissa ja lelut ovat olohuoneessa, eihän vauva niillä huoneessaan leiki kuitenkaan. Toki huonetta käyttää yksi jos toinenkin lukemiseen tai rauhalliseen työskentelyyn. Ehkä vauvan huoneeseen pitäisi pinnasängyn sijasta siirtää makuuhuoneen pieni klaffipiironki työpöydäksi, ja alkaa puhua työhuoneesta.

Sisustuskuvia tästä monitoimihuoneesta, kunhan ehdin vähän vielä siirrellä tavaroita, ripustella, silittää, maalata ja ommella. Yksi nukkumisasia on nimittäin viime viikoina sujunut oppikirjan mukaisesti, nimittäin päiväunet. Nyt kahdeksankuinen vuva nukkuu yhdet pitkät ja yhdet lyhyemmät päikkärit melko kellontarkasti, ja sehän tarkoittaa, että minä saatan oikeasti ehtiä sisustaa huoneen — tai lukea enemmän kirjoja, kirjoittaa blogiin, opiskella, vaikka siivota rauhassa, melkein ihan mikä vaan rauhassa tekeminen kelpaa, samoin kuin säännöllisten päikkäreiden ansiosta hyväntuulinen ja pirteä vauvakaveri loppupäiväksi.

Tarte aux pommes

eli suosikkiomenapiirakkani.

fullsizerender-101

Eräänä toukokuisena sunnuntaina seitsemän vuotta sitten valitsin leivonnaista patisseriessa Portossa, kun sisään tuli herrasmies, jonka ympärillä pyöri lastenlapsia. En ymmärrä portugalia, mutta tämä isoisä tilasi jotain, minkä jälkeen myyjä täytti kaksi kakkulaatikkoa äärimmilleen erilaisilla leivoksilla ja pikkuleivillä. Mies maksoi, tarttui leivoslaatikoihin ja lähti kuljettamaan niitä korkealla ilmassa kannatellen. Lastenlapset seurasivat perässä riemusta kiljuen. Opin siis oikean tavan ostaa leivoksia: yksi tuota ja toinen tuota lajia, kaksi tuollaista ja vielä… Tuon sunnuntain jälkeen olen aina konditoriassa muistanut portugalilaisen isoisän, olenpa sitten ollut leivosostoksilla Sorrentossa, Helsingissä tai Pariisissa.165702_479680098175_5100378_n

Tässä ranskalaistyylisessä omenapiirakassa on samaan aikaan sekä hienostuneisuutta että konstailemattomuutta, jotka yhdistyivät myös laatikollisessa sekalaisia leivoksia. Täytteen marsipaania ei kannata säikähtää; moni marsipaania vieroksuva on pitänyt tästä yhdistelmästä. Piirakka on aika makea, eikä se kaipaa vaniljavaahtoja tai jäätelöitä, vaan pärjää ihan omillaan.

Pohja:

  • 125 g voita
  • 4 dl vehnäjauhoja
  • 1 dl sokeria
  • 1 munankeltuainen
  • 1 rkl kylmää vettä

Päälle:

  • 250 g marsipaania
  • 0,5 dl sokeria (tai hieman vähemmän, jos et halua piirakasta niin makeaa)
  • 150 g ranskankermaa
  • 2 munankeltuaista

Lisäksi:

  • vähän leivinpaperia
  • hieman voita ja korppujauhoja vuoan voiteluun ja jauhottamiseen

Nypi voi, jauhot ja sokeri sekaisin ja lisää keltuainen ja vesi. Muotoile taikinasta pallo, peitä se kelmulla ja laita jääkaappiin jähmettymään.

Voitele ja korppujauhota irtopohjavuoka. Leikkaa vuoan pohjan kokoinen leivinpaperipyörylä, koska se helpottaa kaulitun taikinan ja valmiin piirakan siirtämistä.

Laita uuni kuumenemaan 225 asteeseen. Raasta marsipaani karkeaksi raasteeksi. Leikkaa omenista siemenkodat pois ja viipaloi omenat ohuiksi viipaleiksi. Sekoita ranskankerma ja kaksi munankeltuaista keskenään.

Kaulitse taikina leivinpaperipyörylän päällä hieman pyörylää suuremmaksi. Nosta taikina papereineen vuoan pohjalle ja painele taikinaa muutaman senttimetrin korkeudelle vuoan reunoille. Lisää pohjan päälle marsipaaniraaste ja asettele omenaviipaleet marsipaanin päälle.

fullsizerender-103

Ripottele omenien päälle vähän sokeria ja valuta ranskankerma-munaseos. Ripottele päälle vielä lisää sokeria. Paista piirasta 225 asteessa 20 minuuttia. Laske lämpötilaa 175 asteeseen ja jatka paistamista n. 15 minuuttia.

FullSizeRender-107.jpg

Tarjoile jäähtyneenä.

 

Joël Dicker: Baltimoren sukuhaaran tragedia

fullsizerender-100

Joël Dicker: Baltimoren sukuhaaran tragedia. Suom. Kira Poutanen. Tammi 2016.

Joël Dickerin Baltimoren sukuhaaran tragediaa lukiessa muistin taas konkreettisesti, miksi kirjat ovat ylivoimaisia (myös) viihteenä. Kirjaa voi lukea missä vaan, lyhyenkin pätkän, se ei kiinnitä nukutettavan vauvan huomiota niin kuin tietokoneen ruutu tai telkkari ja se kulkee melko helposti mukana. Luin Baltimoren sukuhaaran tragediaa kaikkina vuorokaudenaikoina, kotitöiden lomassa tai niiden unohtuessa — enkä silti varauksettomasti kehuisi tätä minut koukuttanutta järkälettä.

Baltimoren sukuhaaran tragedian päähenkilö-kertoja Marcus Goldman on ihaillut lapsesta asti Baltimoressa asuvia sukulaisiaan. Kirjan nimen mukaisesti baltimorelaisia kohtaa kuitenkin onnettomuus epäselvissä olosuhteissa, ja nyt Goldman selvittää, mitä oikeastaan tapahtui.

Tapahtumien vyyhteä puretaan auki kuin parhaassa dekkarissa. Varsinaisesta rikosromaanista ei ole kyse, vaan kertoja selvittää onnettomuuksien, juonittelujen, petosten ja yhteensattumien lisäksi omaa historiaansa ja sukulaistensa salaisuuksia sekä ennen kaikkea tutustuu itseensä ja omiin asenteisiinsa.

Ajoittain Baltimoren sukuhaaran tragedia yllättää kerronnan kömpelydellä. Dickerin esikoiskirjan tavoin myös tässä kirjassa minäkertoja on nuori kirjailija, joka kirjoittaa teosta tapahtumista, joiden kulkua samalla selvittää. Kerrontatavan kömpelöt kärjistykset ja haparointi selittyvätkin osin fiktiivisen kertojan nuoruudella. Myös päälleliimatun, joskin todistetusti toimivan koukutusrakenteen voi selittää kertojan persoonalla. Toisaalta lukiessa ei voi välttää ajatusta, että kaikkea ei voi laittaa fiktiivisen kertojan piikkiin, vaan kirjan kirjoittaminen näkyy tekstissä kömpelösti etenkin juuri lukujen lopuissa, jotka loppuvat poikkeuksetta mahtipontisesti muotoiltuihin cliffhangereihin: ”Pitkään luulin, ettei heille tapahtuisi mitään pahaa. Pitkään luulin, että he olisivat ikuisia.” ” Oli vuosi 1993. Tragediaan, jonka lähtölasku oli jo alkanut, oli yksitoista vuotta.””Woody työnsi Hillelin vaatteet sivuun, tarttui pussiin ja avasi sen. Hän valahti kalpeaksi ja oli vähällä pyörtyä…

Kerronnan pahimmat kärjistykset ovat niin teräviä, että välillä ne alkavat jo puolustaa paikkaansa ja tuovat mieleen aikuisten version Roald Dahlin lastenkirjoista: epäreilu rehtori ei suostu näkemään kidutukseksi asti etenevää koulukiusaamista mutta on valmis järeisiin keinoihin, jos kokee oman arvovaltansa tulevan kyseenalaistetuksi, menestyjät  elävät suorastaan koomisen ylellisissä puitteissa ja kaikkien himokkaiden, kateellisten ja rakastattavien henkilöiden ominaisuudet siirtyvät välittömästi heidän toimintaansa sysäten lopulta liikkeelle tragedian. Toisaalta mieleen tulee väkisinkin, että kyseessä on aikuisten satu eikä paljon enempää.

Suosittelisinko? No, jos haluat koukuttavan ja viihdyttävän viisisataasivuisen uppoutumiskokemuksen, niin suosittelisin. Dickerin tekstin parissa pitkä junamatka hujahtaisi ohi hetkessä. Kotioloissa kirjaa tekee mieli lukea puuroa hämmentäessä, hampaita pestessä ja koko ajan. Kirjan vahvin puoli on kuitenkin nimenomaan viihdyttäminen. Jos haluat lukea terävänäköisiä oivalluksia elämästä ja ihmisistä, en suosittelisi. Baltimoren sukuhaaran tragedian kömpelöimmät kohdat on ehkä selitettävissä kertojapäähenkilön nuoruudella ja naiviudella, mutta havainnot nuoruuden virhearvioinneista eivät vielä riitä älykkään ja ihmisyyttä syväluotaavaan romaanin rakennusaineiksi.

Syyskuun päiviä

fullsizerender-98

Syyskuussa on helppoa olla onnellinen ja tehokas, kun kaupunki on kauneimmillaan, koivujen lehvästöt pitsiintyvät ja lehdet putoilevat yksittäisinä kultarahoina. Useimpina päivinä on ylellisen viileää ja aurinkoista. Lyhyestäkin kaupunkireissusta tulee loma, kuten tämänpäiväisestä galleriakierroksestamme vauvan päiväunien aikaan: Heikki Marilan töitä Forsblomilla ja Elena Merenmiehen maalauksia Anhavassa, lounasta Ekbergillä — kuin olisi tehnyt pikamatkan Keski-Eurooppaan.

Syyskuussa on helppo ylläpitää arjen ja juhlan tasapainoa. Liikkua, puuhailla, syödä terveellinen lounas. Ei ole vaarallista, jos sitä ei joskus ehdi syödä, tai syö vain pikanuudelin. Tai karkkia. Kunhan ei liian usein.

Happy person is more important than tidy home, toisteli neuvolan kätilö minulle Englannissa vauvan synnyttyä. Olen samaa mieltä, mutta toisaalta siisteys lisää usein onnellisuuttani.

Kaupunkihumputtelun ja kotitöiden lisäksi olemme testanneet tässä kuussa leikkipuistojen  vauvatapaamisia. Niitä on joka arkipäivä jossain lähiseudun puistossa, joten niiden mukaan ei tarvitse suunnitella elämää, mutta aina jos huvittaa, on jotain tarjolla. Kun esikoinen oli pieni, tunsin olevani aivan liian nuori ja eri planeetalta vauvakerhoissa, ja keskimmäisen lapsen ollessa vauva menemisiä saneli enemmän kaksivuotias esikoinen. Nyt olen vihdoin vauvakuplassa, ja yllätyksekseni vauvakerhoissa tuntuu olevan paljon nimenomaan sellaisten vauvojen äitejä, joilla on jo isompi lapsi tarhassa. Ehkä en ollutkaan ainoa ulkopuolinen esikoisvauvan äiti.

Kaupunkireissuja, ystäviä, siivouspäiviä, laiskottelupäiviä, vauvakerhoja, tehokkaan kotiäidin keittiöpäiviä sopivassa suhteessa. Joka välissä hyvä kirja ja aina jossain välissä opiskelua. Uuvuttavina talvikuukausina tiedän, että noita kaikkia tarvitaan, mutta on vaikeaa jaksaa tehdä niitä kaikkia. Valmista reseptiä ei nimittäin ole ja aikataulujen tekeminen on yhtä tyhjän kanssa, koko ajan pitäisi vaan olla yhtä inspiroitunut kuin viime viikkoina ja täyttää viikkoja aktiivisesti vaihtelevilla, hauskoilla ja hyödyllisillä toimilla.

Kuukauden pohjamudat ovat aiheuttaneet — minun, ei vauvan — unettomat yöt ja vauvan flunssa. Molemmat tekevät arjesta hetkittäin raastavaa, saavat pohtimaan, onko tässä mitään järkeä, aiheuttavat lysähtäneitä päiviä ja eristävät tehokkaasti kaikesta kivasta. Samalla tuntuu, ettei näistä edes pitäisi valittaa, kun kuitenkin itsellä kaikki on hyvin ja ihan lähelläkin tapahtuu järkyttäviä asioita. Toisinaan valvottuani on melkein tuntunut helpottavalta olla niin väsynyt, etten jaksa ajatella omaa pientä elämääni pidemmälle.

Väsymys ei ole päässyt niin pahaksi, että voisin oikeastaan valittaa senkään puolesta. Toisen lapsen vauvavuodesta iso osa meni niin sumussa, etten muista millaista se oli, mutta aika ajoin muistan pelätä siihen samaan uupumukseen joutumista. Ehkä sitäkin vastaan paras lääke on yrittää pitää mielessä tämän syyskuun keveä puoli, kaikki kotiäidin ulottuvilla olevat mahdollisuudet, vauvan ihanuus, taidenäyttelyt, lukemattomat kirjat ja hyvien tyyppien kanssa syötävät lounaat.

Hei vaan maailma!

fullsizerender-90Kiva jos luet tätä. Pitkään mietin, onko kiva, että luet tätä, mutta tulin siihen tulokseen, että todellakin on, ja siksi tämä blogi on nyt julkinen.

Aloin kirjoittaa muistuttaakseni itseäni, mitä kaikkea muuta elämääni kuuluu ruuanlaiton, pyykin pesun ja (ihanien) lasteni lisäksi. Nyhrättyäni muutaman postauksen suloisessa yksinäisyydessä alkoi pikkuhiljaa tuntua, että eihän tässä nyt mitään salaista ole. Ja että haluaisin koko kirjoitteluni olevan olemassa ihan oikeasti eli niin, että joku lukisikin näitä juttuja.

Nyt kirjoituksia kotoa voi seurata myös muualla:

Seuraa blogiani Instagramissa

Seuraa blogiani Bloglovinin avulla

Tussaamassa

fullsizerender-84

Viime viikonloppuna vaihdoimme hetkeksi kotivuoroa. Käytin mutsivapaan työväenopiston tussikurssilla vanhaa kuvisharrastusta elvyttäen ja ihan vaan olemisen vapaudesta nauttien.

Opettaja oli Janne Toriseva ja on kehuttava, että oli tosi hyvä kurssi. Olin kuvitellut meneväni vähän piirtelemään kuitukärkikynillä ja ehkä musteterällä, mutta paljastuikin, että tussi on tosi paljon monipuolisempi tekniikka. Ehdimme valmistaa ruokokynät, kokeilla niitä, siveltimiä ja tussiteriä kuivalle ja märälle paperille, käyttää hammasharjaa roiskeiden tekoon ja yhdistää akryylivärit ja tussimusteen pesutekniikassa. Viimeisessä tehtävässä käytimme vielä suolaa tussikuvien elävöittämiseksi. Materiaalejakin esiteltiin ainakin tällaiselle aloittelijalle ihan tarpeeksi kattavasti.

Tietysti tekemiseen liittyi myös karmeaa itsekritiikkiä. En ole paljon piirrellyt viimeisiin kymmeneen vuoteen, ja onhan se aika masentavaa, kun viivat eivät ole ollenkaan hallinnassa. Toisaalta tussitekniikassa jää aina jotain myös sattuman varaan, ja se tuntuikin kömpelyyden hetkillä armolliselta: en olisi voinut tuolle levinneelle viivalle mitään — ja toisaalta tuo läiskä näyttää ihan tarkoitukselliselta, vaikka syntyi vahingossa. Kai jonkinlainen keski-ikäisyyden virstanpylväs on saavutettu, kun nautiskelen työväenopiston kurssilla ihan vain luovuuden riemusta, enkä (kovin paljoa) kärsi puuttuvista taidoista. (Näen, miten kuvislukiolaisminä saa jossain viidentoista vuoden takana puistatuksia ja kylmiä väreitä.)

Lopputuloksista huolimatta oli myös todella rentouttavaa keskittyä viikonlopun aikana yhteensä viisitoista tuntia nyhräämään vain omaa juttua ilman mitään keskeytyksiä, vaatimuksia ja vaipanvaihtoja. Lauantaina itsekseen nyhrääminen tuntui niin tarpeelliselta ja ylelliseltä, että hyvin epäsosiaalisesti söin lounaankin ylhäisessä yksinäisyydessäni. Sunnuntaina olin sentään toipunut puolen vuoden yli-intensiivisestä perhe-elämästä sen verran, että pystyin jo juttelemaan muiden kurssilaisten kanssa 😉

Kotona kaikki tuntui sujuneen hyvin, lapset olivat iloisia ja mies väsynyt (muttei sen väsyneempi kuin minäkään olisin ollut samanlaisen kotiviikonlopun jälkeen). Maanantaiaamuna minulle oli vuorostaan luksusta se, ettei tarvinnut lähteä minnekään vauvan luota.

fullsizerender-87