Sairastamista ja lepsua vanhemmuutta

FullSizeRender-163.jpg

Meillä on pitkästä aikaa pidetty sairastupaa, kun eri perheenjäsenet ovat viruneet vuorotellen eri virusten kourissa. Vauvan hoito ja toipilaana puuhailevan eskarilaisen viihdyttäminen kuumeessa ei ole koko ajan ollut herkkua, mutta hyviäkin asioita on tapahtunut:

Keskellä sairastumisia yksi lauantai oli melko terve päivä kaikkien osalta, ja pääsimme miehen kanssa seuraamaan yhtä väitöstilaisuutta, matkustamaan kahdestaan kaikessa rauhassa junalla Tampereelle ja takaisin sekä vielä illalla juhlimaan Helsingissä, ja kaiken lisäksi lapsilla oli kotona mennyt mummon hoidossa oikein hyvin. Lisäksi pidin yhden opiskelupäivän maanantaina. En ole kuopuksen vauvavuona odottanut kuumeisesti, että vauvasta tulisi jo iso (kuten kieltämättä edellisinä, vaikeampina vauvavuosina), mutta nyt huokaan kaikesta sydämestäni ihanaa, että pikkuvauva-ajan symbioosi alkaa olla ohi. 

Kuume saattaa lisätä lehmänhermoisuutta. En ole toistaiseksi juuri hermostunut ollenkaan tähän lasarettiin. Ehkä sairastaminen sopii musteiseen marraskuuhun, kenenkään ei tekisi mieli lähteä ulos ja voi vain onnitella itseään siitä, ettei tarvitsekaan. (Hermoja on kyllä varmasti myös pidentäneet nuo irtiotot lapsiperhearjesta ja välissä olleet terveet päivät.) Päinvastoin tuntuu, että olenpa nyt ainakin nukkunut tarpeeksi (kuume ja flunssa vähentää myös unettomuuttani) ja puuhaillut eskarilaisen kanssa kaikkea, kuten ottanut tunnin puhelimella erilaisia panoraamakuvia, tehnyt ompelukuvia, ratkonut lasten ristikkolehteä, pelannut Afrikan tähteä, tonkinut joulukoristelaatikkoa, ja vauvakin on taas tervehdyttyään alkanut viihtyä paremmin leikeissään ja ymmärtämään entistä enemmän puhetta.

Lisäksi törmäsin Facebookissa Feminstikätilöiden tekstiin intensiivisestä vanhemmuudesta, ja ilahdun siitä, että joku minua fiksumpi on onnistunut artikuloimaan täydellisesti sen, mitä olen tuntenut vuosikausia vanhemmuudesta puhuttaessa, mutta en ole onnistunut muotoilemaan selviksi sanoiksi.

Olen usein tuskastunut siihen, että kaikesta vanhemmuudessa tehdään niin jättimäinen numero, aina pitäisi lukea sata opaskirjaa ja tutkimusta että voi onnistuneesti olla raskaana, synnyttää, tehdä vauvan ruokinta, kestovaippojen käyttö, nukutus, kantoliinan käyttö, pottaharjoittelu, lelujen valinta, harrastusten valinta, vuorovaikutus, ennen kaikkea vuorovaikutus, somen käyttö (aikuisen ja lapsen), vastustuskyvyn kasvatus, taaperon ruokinta, sukupuolisensitiivisyyden vaaliminen, leikki-ikäisen ruokinta, päiväkodin valinta, kaverisuhteisiin puuttuminen, kaikki maailman asiat tuhannen opaskirjan avulla ja mahdollisimman optimaalisella tavalla.

Ei silti, olen minäkin hyötynyt lukuisista oppaista ja vinkeistä, joita olen saanut. Silti kuopuksen vauvavuotta ei ole helpottanut niinkään se, että olisin vauvan kanssa jotenkin superosaaja kolmannen lapsen kohdalla — pikemminkin päinvastoin, kaikki tieto on unohtunut eikä sitä enää kolmannen lapsen äidille tuputeta neuvolassakaan —vaan ihan vain siksi, että uskallan ottaa rennosti, ostaa purkkiruokia, lukea hyvää romaania vauvanhoito-oppaan sijasta ja keskittyä ihmettelemään vauvaa, keskittyä elämään.

Sairastamisen ohessa ja välissä olen ehtinyt lukea useita vinkattavan arvoisia kirjoja ja nähnyt muutaman kiinnostavan näyttelyn. Niistä lisää pian, jos nyt vaikka pysymme terveinä ja ehdin kirjoittaa tänne blogiinkin.

Tytöt murhaajina

FullSizeRender-162.jpg

Emma Cline Tytöt. Suom. Kaijamari Sivill. Otava 2016.

Alusta asti on selvää, että on tapahtunut jotain poikkeuksellisen kamalaa. Mielessä pyörivät vakivaltaiset kuvat murhatuista ruumiistaa, ja nykyhetken sinänsä arkisten tapahtumien yllä leijuu kaiken aika uhkaa. Emma Clinen Tytöt-romaanissa puretaan kulisseja ja yritetään pureutua siihen, mikä on syy onnettomuuteen, jota henkilöt eivät pääse pakoon valitsivatpa miten hyvänsä. Kirjassa on kaksi aikatasoa: 1960-luvun hippikommuunin raadollisia tapahtumia puretaan ajelehtivasta nykyhetkestä käsin.

Kirjan päähenkilö, Evie Boyd, on varakkaan kodin kasvatti. Vanhemmat eivät materiasta huolimatta pysty tarjoamaan tyttärelleen onnellista kotia. Samaan aikaan tyttönä olemiseen tuntuu automaattisesti kuuluvan jatkuva pinnistely, kauneuden ja hyväksyttävyyden tavoittelu, aikuisten, miesten ja poikien huomion kerjääminen sekä koiranpentumainen ilo kaikesta saadusta huomiosta — olipa se millaista hyvänsä. Epävarmuudessaan tytöistä tulee heikkoja, päämäärättömiä ja tahdottomia olentoja.

Tyttöraasut. Maailma lihottaa heidät lupauksilla rakkaudesta. Miten kovasti he sitä kaipaavatkaan ja miten vähän heistä suurin osa sitä koskaan saa. Siirappisia popkappaleita, leninkejä, joiden esittelyihin katalogeissa sisällytetään sellaisia sanoja kuin ’auringonlasku’ ja ’Pariisi’. Sitten heidän unelmansa riistetään väkivaltaisella voimalla: farkunnapit revitään auki, kukaan ei edes vilkaise, jos mies huutaa tyttöystävälleen bussissa. Murhe Sashan puolesta nosti palan kurkkuun.

Tyttöyden painostavuuden kuvaus on tunnistettavaa — sehän siinä niin ahdistavaa onkin! — mutta samalla se on yksipuolista. Entisenä teinityttönä tunnistan rakkaudenkaipuun, epätoivoiset rituaalit, joilla varmistellaan tulevaa kauneutta ja onnea sekä passiivisen prinssin odottamisen. Sen sijaan en tunnista oman ajattelun puuttumista tai sitä, miten tyttöjen väliset ystävyyssuhtet ovat vain ripustautumista, valtapeliä tai jonkin paremman korvikkeita. Kirja onkin ajoittain dystopia tyttöjen välisen ystävyyden, naisten älyn ja girl powerin puutteesta, ja se kauhistuttaa.

Ahdistavuudestaan huolimatta Tytöt on myös lukuelämys. Kirjan maailma on uskottava, eikä suomalaisen marraskuun keskellä haittaa yhtään, että tapahtumat sijoittuvat aurinkoiseen Kaliforniaan. Kirjan kieltä on kehuttu alkukielisissä arvioissa vuolaasti, ja myös suomennoksen lauseet ovat nautittavia ja kielikuvat toimivat. Ja vaikka kritisoinkin tyttöjen tahdottomuutta, onnistuu teos myös paljastamaan, minkälainen paikka maailma nuorille tytöille on.

Mietin, mitä olisin ajatellut kirjasta kaksikymmentä vuotta sitten. Olisinko hylännyt sen tylsänä ja ahdistavana, vai lukenut ja tiedostanut omankin elämäni epäkohtia? Ehkä luultavimmin kuitenkin olisin ahminut kirjan jännärinä ja ohittanut kelpaamattomiksi itsensä tuntevat, arvostavaa huomiota kaipaavat tytöt itsestäänselvyyksinä.

En tiedä, toimiiko Clinen teksti nuorille lukijoille, mutta ainakin aikuisen silmät se avaa. Tyttöjen viehätykseen kuuluu sekin, että 27-vuotias Cline on esikoiskirjailija, joka tarinan mukaan on kirjoittanut kirjansa asuen New Yorkissa boheemisti pienessä piharakennuksessa. Tämän kirjan perusteella kirjailijalta voi odottaa vielä vaikka mitä.

Väkivalta on tämänkin päivän väkivaltaa

Tänään aamu pelastui sillä, että blokkaan usein automaattisesti itseltäni mainokset. Niinpä en huomannut tätä syyllistäjää, Helsingin kaupungin kotiväkivalta.fi -kampanjaa, aamun lehdestä, ennen kuin sosiaalisessa mediassa alkoi kiehua:

FullSizeRender-161.jpg

 

Oheisen lehtimainoksen lisäksi kampanjaan kuuluu muun muassa video, jossa äiti katsoo tekstiviestin, jonka aikana musta lintu nappaa hänen lapsensa.

Kun kuopus syntyi viime keväänä, ajattelin usein, että on paljon helpompaa olla äiti kuin kahdeksan vuotta sitten. Tietysti se johtui siitä, että lapsi on kolmas, on rutiinia eikä kaikki huolestuta niin kuin ekalla kerralla. Elämä on myös paljon helpompaa, kun asiat voi hoitaa missä tahansa älypuhelimella, sanelutoiminnon avulla vaikka ilman käsiä esimerkiksi imettäessä, kaikki tieto ja niksit, ystävät, neuvot ja vertaistuki ovat koko ajan saatavilla. Totta kai toisten kotivanhempien livetapaamiset ovat edelleen henkireikä, ihan niin kuin ovat olleet varmaan 60 vuotta sittenkin, mutta aika tapaamisten välissä ei ole yhtään yksinäistä, huolet eivät pääse paisumaan suhteettomiksi ja arki on sujuvampaa ja helpompaa kuin varmaan koskaan.

Nautin vauvasta ja hänen kanssaan seurustelustaan valtavasti. Vauvakin on alkanut puhumaan useita kuukausia aikaisemmin kuin veljensä, mistä lie netistä oppinut nuo sanat. Lisäksi minulla on tämä ”oma huone”, blogi, jossa voin avautua sen sijaan, että ahdistuisin ja syyllistyisin yksin kotona tämän mainoksen tapaisista pöljäilyistä.

Paitsi että. Tämä someäitiyshän on siis ihan puhdasta väkivaltaa lastani kohtaan. Ja sitä on nimenomaan äitien sometus, isiähän kampanjassa ei näy. Kampanjasta kaupungilla vastannut Olli Salin kiemurteli Hesarissa, että videossa on tavallaan metataso, että isät ovat poissa lastensa elämästä. Mitä?! Tuo ”metataso” toimii kyllä ihan vain niin, että äitejä sopii syyllistää ja isät eivät lasten arkeen kuulu. Jos Salin tutustuisi helsinkiläisiin lapsiperheisiin, niin hän voisi yllätyksekseen huomata, että monet isät ovat lastensa elämässä hyvinkin tiiviisti mukana, siitä huolimatta, että vanhempainvapaiden käyttö ei edelleenkään valitettavasti jakaudu tasaisesti. Esimerkiksi meillä miehellä on vakityö ja selvästi suuremmat tulot kuin minulla, joten on aika selvää, kumpi meistä on pidempään kotona. Kummankaan vapaa-aikaan ei silti paljon muuta mahdu kuin tämän perheen pyöritystä, ja molemmat myös käyttävät perhevapaita. Kampanja on loukkaava meidän kummankin osallistumista kohtaan.

Minullekin on muuten joskus joku huomauttanut vähän niin kuin epäsuorasti kännykän käytöstä ratikassa. Se tuntuu erityisen törkeältä siksi, että kun humalainen keski-ikäinen mies tuli ehdottelemaan minulle törkeyksiä matkustaessani lasten kanssa, ei kenelläkään kanssamatkustajalla ollut mitään tapahtunutta vastaan, ainakaan kukaan ei sanonut mitään. Toisen kerran metrossa keski-ikäinen kantasuomalainen nainen alkoi solvata noin 5-vuotiasta somalityttöä rasistisesti, ja olin ainoa, joka puuttui tilanteeseen millään tavalla. Ja mainittakoon vielä, että jos lapsi huutaa, katson puhelimelta korkeintaan reittioppaasta ohjeet tai aikataulut seuraavaan kohteeseemme, en todellakaan roiku somessa.

Kampanja on turhanpäiväinen ja vahingollisen syyllistävä. Ei siinä vielä kaikki. Kaiken lisäksi siihen on tuhlattu aivan tolkuttomasti kaupungin rahoja.

Haloo Helsingin kaupunki, en halua verorahojani käytettävän tällaiseen asiattomaan ja syyllistävään kampanjaan. Helsinkiläisissä kouluissa ei riitä rahaa perusoppimateriaaleihin, lastensuojelulla ei ole resursseja hoitaa edes törkeimpiä lastensuojelutapauksia asiallisesti (niitä oikeita väkivaltatapauksia), eikä korvatulehdusta potevalle lapselle saa aina lääkäriaikaa terveyskeskuksesta edes samalle viikolle. Rahaa näyttää silti riittävän tavallisten, tarpeeksi hyvin lapsensa hoitavien äitien syyllistämiseen. Tämä on niin väärin, että itkettää, naurattaa ja olo on vain voimattoman raivostunut.

Kirjanörtti jumppaa

fullsizerender-156

Lopetin säännöllisen liikkumisen raskauden aikana, kun kärsin supistuksista ja kaikki oli vain hullun vaikeaa. Ajattelin silloin, että totta kai liikun taas vauvan synnyttyä. Silloin tällöin olenkin vähän jumpannut ja vaunulenkkeillyt paljonkin, mutta harmikseni liikunnasta ei olekaan tullut uudestaan tapaa, vaan motivaatiota on jotenkin pitänyt joka kerta kerätä erikseen. Aika usein väsymys, laiskuus, nukkuminen tai hyvä kirja on vienyt voiton.

Päätinkin muutama viikko sitten osallistua hyvinvointistudio Lupauksen marraskuun treenihaasteeseen, ja ihmettelen itsekin, että olen täällä jumppamatolla taas yhden päivän treenin jälkeen, ja samaa reippailua on jatkunut jo yli viikon. Treenihaasteeseen osallistuminen oli tosi matalan kynnyksen tapa ryhtyä säännölliseen liikkumiseen, koska kaikki treenit voi tehdä kotona tai ulkoilmassa, ja ohjeet sai ilmaiseksi sähköpostiin.

Koulussa vihasin liikuntaa ja olin se ärsyttävä asenneongelmainen takarivin vähän paksu tyttö.  Nykyisin olen nähnyt, että koululiikunnan tavoitteena voi onneksi olla myös eri lajeihin tutustuttaminen, taitavammaksi liikkujaksi kehittyminen ja liikunnan ilon löytäminen, mutta 90-luvulla koululiikunta näytti silmiini lähinnä jatkuvalta kilpailulta. Asenneongelman lisäksi kärsin silloin ja edelleen polviongelmista. On ihanaa olla aikuinen, kun ei tarvitse yrittää juosta polvilla, jotka eivät sitä kestä.

Jossain vaiheessa teininä kävin kyllä ahkerasti jumpissa ollakseni laiha ja säkenöivä, mutta en kyllä nauttinut aerobicin jumputuksesta hienhajuisissa jumppasaleissa. Onneksi sentään olen aina nauttinut kävelystä – en siis mistään urheilusta, vaan tuntikausien vaeltelusta omassa tai vieraassa kaupungissa, metsässä tai maaseudulla, joten jonkinlainen peruskunto on pysynyt yllä vahingossa. Toisen lapsen syntymän jälkeen päädyin myös pilates-kurssille, ja ällistykseksekseni nautin tunneista ja huomasin kehittyväni liikkujana.

Treenihaasteen alkaessa en maininnut siitä silloin mitään täällä blogissa, koska olin varma, että luovutan kahdessa päivässä. Tällä blogilla ei olisi päätä eikä häntää, jos raportoisin täällä jokaisen elämänhallintaprojektin, romaaninkirjoitusrupeaman, ruokavalion parannuksen, rahansäästötempauksen, uuden kielen opettelupäätöksen ja muut hankkeet, joihin ryhdyn. Tai ehkä se toimisi omalla tavallaan kummallisena käsitetaideteoksena.

Nyt olen jatkanut treenihaastetta jo melkein kaksi viikkoa. Sitkeyttä tuleviin projekteihin saadakseni mietin miksi.

  • Treenihaaste on ensinnäkin tarpeeksi vaatimaton: viikossa on yksi tai kaksi lepopäivää, ja muina päivinä tehdään lihaskunto- peruskunto- tai liikkuvuusharjoitus. Sen parinkymmenen minuutin tai puolen tunnin rupeaman pystyy nykäisemään yleensä tässäkin kaaoksessa.
  • Toiseksi harjoitukset ovat tarpeeksi simppeleitä, esimerkiksi lihaskuntoharjoituksessa on kahdeksan liikettä, joita tehdään 2×10 liikkeen sarjoina. Pilateksen tuoma voima on raskauden ja sen jälkeisten yhdeksän kuukauden aikana hävinnyt, mutta tekniikka auttaa treenaamisessa edelleen. Vaikka treenihaasteen vaatiman liikunnan määrä on vähäinen, ovat liikkeet tehokkaita, kun ne osaa tehdä edes jotenkuten oikein.
  • Kolmanneksi marraskuuhun sopii jotenkin tosi hyvin liikunta. Edellisessä työpaikassani haastettiin marrasputken nimissä liikkumaan joka päivä puoli tuntia koko marraskuun ajan. En tietenkään osallistunut haasteeseen — olin liikunnanvihaajan valepuvussa — mutta nyt vähän ymmärrän, miksi juuri kiireisessä, väsyneessä marraskuussa tarvitaan jotain syytä reippailla.

Liikkumista vauvavuoden aikana on estänyt myös se, etten ole raaskinut liikkua. Pääsen vauvan ja isompien lasten luota aika harvoin viettämään omaa aikaa, ja silloin kun pääsen, menen todellakin mieluumin lukemaan tai kirjoittamaan, tapaamaan ystäviäni tai vaikka teatteriin, en jumppasalille. Vauvan kanssa taas ei vielä pysty jumppaamaan: hän tulee välittömästi makaamaan vatsani päälle ja vaatimaan kaiken huomion, jos yritän. Ehkä nyt hyväksyn sen, että tässä tilanteessa liikkuminen on vähäistä, mutta yritän kuitenkin tehdä sitä edes vähän. Parempi se kahdenkymmenen minuutin treenikin on kuin ei mitään.

 

Äidinrakkautta nyt ja seitsemänkymmentä vuotta sitten

FullSizeRender-155.jpg

Todellisuus on tällä hetkellä niin koukuttavan kamalaa, että tuskin tarvitsee kirjoja lukea. Pakenin silti eilisiltana uutisia Kähkösen fiktiiviseen Kuopioon. Kolme kirjaa peräkkäin tuntuu jo vähän samalla tavalla liialta kuin hyvä tv-sarja, jota ahmii Netflixistä monta osaa peräkkäin. Lievästä yliannostuksesta huolimatta totean, että Jään ja tulen kevät on tähän mennessä Kuopio-sarjan paras osa. Sitä paitsi onhan sarja taas ajankohtainen Tankkien kevään eli seitsemännen osan noustua Finlandia-ehdokkaaksi. Ehdinpäs muuten varata osan kirjastosta ennen ehdokkuutta; ehdokkuuden jälkeen varauksia näyttää tulleen kolmesataa lisää!

Jään ja tulen keväässä eletään kevättä välirauhan aikaan. Routa pysyy maassa pitkään ja lähestyvän sodan pauhu kasvaa koko ajan. Kuopiolaisten elämä on sodasta toipumista, työtä, selviytymistä ja tulevaan varautumista; ikävää, rakkautta, havaintoja itsestä ja elämästä.

Ja vaikka silloin oli kesä, niin hänen ympärilleen levisi yhä maaliskuinen lumilakeus, joka päivisin hiukan suli ja pehmeni pinnaltansa mutta öisin kirkkaan avaruuden ja routaisen maansydämen välissä jäätyi repiväksi, jalkojen alla pettäväksi, uuvuttavaksi rautahangeksi.

Näkökulma kirjassa vaihtelee usean eri keskushenkilön välillä ja kuva kaupungista kahden sodan välissä rakentuu lukijan eteen mosaiikkimaisesti eri henkilöhahmojen kautta. Anna Tuomi tekee sydäntä särkevän päätöksen lähettää lapset maalle, rouva Lehtivaara saa kokea lyhyen onnen ja vähitellen muillekin kuopiolaisille selviää, mistä lähestyvä sota pakottaa luopumaan.

Edelleen Kähkösen taito kuvata yhtä aikaa aikakautta uskottavasti ja ihmistä ajasta riippumatta tekee vaikutuksen. Ajoittain henkilöhahmojen toiminta tuntuu jopa liian tutulta ja henkilöhahmojen ratkaisut liian nykyaikaisilta. Etenkin Annan kokema äidinrakkaus raastavuudessaan, syvyydessään ja ahdistavuudessaan osui minuun:

Kun minusta tuli äiti, minä putosin äidin aikaan, oman äitini aikaan ja kaikkien äitien. Putosin aikaan, jota ei voi mitata millään laitteella, joka kuluu yhtä aikaa sitkaana ja verkkaisena ja samaan aikaan nopeampana kuin tähtien värähdykset taivaalla, nopeampana kuin väreet tuulisen veden pinnalla. Minä en halunnut sitä aikaa, koska minä olin ollut niin monta vuotta yksin ja määrännyt omasta elämästäni. Minä luulin, etten enää koskaan pääsisi siitä usvaisesta, öisestä metsästä pois, äidin ajasta, joka periytyy kauempaa kuin kukaan voi muistaa, joka on pelottavaa ja kulkee ihmisen kokonaan sisäänsä. 

Toisaalta, ei kai ihminen niin kovasti ole seitsemässäkymmenessä vuodessa ehtinyt muuttua? Ainakin Kähkösen kuvaamat kohtalot tuntuvat vahasti koetuilta, eivät tekemällä tehdyiltä ja paperista sekä musteesta kasatuilta kyhäelmiltä. Monet kahdessa ensimmäisessä kirjassa taustalle jääneet henkilöhahmot saavat nyt syvyyttä, ja siinä missä Mustat morsiamet ja Rautayöt kuvasivat yksittäisten ihmisten kasvua ja kokemuksia, on Jään ja tulen kevät koko yhteisön, sen jäsenten välisten suhteiden ja sotaan valmistautuvan maan kuvaus.

Sarjan kaksi seuraavaa osaa olen jo lainannut ja viimeinen on tosiaan varauksessa kirjastosta. Nyt aion kuitenkin välissä lukea ihan muuta. Kuopio-sarjalta kestäisin yliannostuksenkin, mutta ehkä nautinto on vielä suurempi, jos odottelen seuraavien osien lukemista hetken. Sitä paitsi kirjapino eteisen pöydällä houkuttaa niin, etten oikein muuta malttaisi tehdäkään kuin lukea.

FullSizeRender-154.jpg

Riemukkaita pullukoita ja miesvihaa

fullsizerender-140

Niki de Saint Phalle Taidehallissa 20.8.-20.11.2016. Kuvassa matkamuistomagneetti.

Ensin en kiinnostunut pulleista, hersyvän iloisista naishahmoista ollenkaan. Ohitin ne kiinnittämättä niihin huomiota, sittemmin hieman ärsyyntyen. Katsoin kuitenkin dokumentin, jonka  Yle esitti muutama vuosi sitten näiden ”Nanojen” tekijästä Niki de Saint Phallesta. Dokumentin Nanat alkoivat putkahdella silloin tällöin muistikirjani sivuille ja levittää pulleaa elämäniloaan, vaikka vastustinkin niiden naivistista estetiikkaa. Lopulta kävin Pariisissa katsomassa La Fontaine Stravinskya ja huomasin, että kiinnostuin aina, kun jossain tuli vastaan Niki de Saint Phallen nimi.

Kiinnostuin ensin siis taiteilijaelämäkerrasta, sitten vasta teoksista. Taidehallin suurnäyttelyssä tulikin selväksi, että Niki de Saint Phallen tuotanto ja elämä muodostavat kokonaistaideteoksen, jonka osia on vaikea erottaa toisistaan.

Näyttely alkaa valokuvin ja maalauksin esitellyllä elämäkerralla. Ensimmäisessä isossa salissa on esillä leikillisiä veistoksia ja seinävaatteita sekä päiväkirjan tai luonnoskirjan sivuja muistuttavia maalauksia. Tunnelma on kepeä ja leikillinen, värit kirkkaita ja työt täynnä huumoria, vaikka vaikeitakaan aiheita ei väistellä:

img_5425

 

fullsizerender-139

Seuraavan salin synkkyys pysähdyttää hersyvissä tunnelmissa kulkevan näyttelyvieraan. Salissa esitellään 1960-luvun ampumis- ja tikanheittotyöt samoin kuin groteskeimmat veistokset ja kollaasit. Osumia saavat etenkin miehet, joita kohtaan tunnettu viha on teoksissa syvää ja perusteltua. Miesvihaa selittää taiteilijan henkilöhistoria ja isäsuhde, joita näyttelyssä avataan, mutta samalla Niki de Saint Phalle vaati sekä taiteellaan että elämälleen naistaiteilijalle samoja oikeuksia ja arvostusta, joita mieskollegat ovat itsestäänselvyyksinä nauttineet vuosisadasta toiseen.

Viimeisessä salissa taiteilija on kuvaannollisesti ampunut isänsä ja muut peikkonsa, ja palataan jälleen hersyvän iloisiin tunnelmiin. Ilo ei enää koostu vain irrallisista vitseistä ja koristeellisista päiväkirjansivuista, vaan kolmannen salin veistokset ovat naiseuden ja hedelmällisyyden juhlaa tanssivine Nanoineen – joiden riemukkuuden sylissäni näyttelyä katsellut vauva tuntui käsittävän heti, niin iloisesti hän alkoi heiluttaa käsiään ja hytkyä patsaisiin kuvatun liikkeen mukana. Näyttely oli rakennettu ihan oikein: Niki de Saint Phallen taiteen ymmärtäminen vaati ainakin minulta hänen tarinansa tuntemista, ja Nanojen voima tulee esiin juuri synkkien teemojen jälkeen. Taidetta taitavammin katsova vauva tosin näytti ymmärtävän teoksia ilman elämänkertatekstejä ja töiden teemoittelua.