Todellisuus on tällä hetkellä niin koukuttavan kamalaa, että tuskin tarvitsee kirjoja lukea. Pakenin silti eilisiltana uutisia Kähkösen fiktiiviseen Kuopioon. Kolme kirjaa peräkkäin tuntuu jo vähän samalla tavalla liialta kuin hyvä tv-sarja, jota ahmii Netflixistä monta osaa peräkkäin. Lievästä yliannostuksesta huolimatta totean, että Jään ja tulen kevät on tähän mennessä Kuopio-sarjan paras osa. Sitä paitsi onhan sarja taas ajankohtainen Tankkien kevään eli seitsemännen osan noustua Finlandia-ehdokkaaksi. Ehdinpäs muuten varata osan kirjastosta ennen ehdokkuutta; ehdokkuuden jälkeen varauksia näyttää tulleen kolmesataa lisää!
Jään ja tulen keväässä eletään kevättä välirauhan aikaan. Routa pysyy maassa pitkään ja lähestyvän sodan pauhu kasvaa koko ajan. Kuopiolaisten elämä on sodasta toipumista, työtä, selviytymistä ja tulevaan varautumista; ikävää, rakkautta, havaintoja itsestä ja elämästä.
Ja vaikka silloin oli kesä, niin hänen ympärilleen levisi yhä maaliskuinen lumilakeus, joka päivisin hiukan suli ja pehmeni pinnaltansa mutta öisin kirkkaan avaruuden ja routaisen maansydämen välissä jäätyi repiväksi, jalkojen alla pettäväksi, uuvuttavaksi rautahangeksi.
Näkökulma kirjassa vaihtelee usean eri keskushenkilön välillä ja kuva kaupungista kahden sodan välissä rakentuu lukijan eteen mosaiikkimaisesti eri henkilöhahmojen kautta. Anna Tuomi tekee sydäntä särkevän päätöksen lähettää lapset maalle, rouva Lehtivaara saa kokea lyhyen onnen ja vähitellen muillekin kuopiolaisille selviää, mistä lähestyvä sota pakottaa luopumaan.
Edelleen Kähkösen taito kuvata yhtä aikaa aikakautta uskottavasti ja ihmistä ajasta riippumatta tekee vaikutuksen. Ajoittain henkilöhahmojen toiminta tuntuu jopa liian tutulta ja henkilöhahmojen ratkaisut liian nykyaikaisilta. Etenkin Annan kokema äidinrakkaus raastavuudessaan, syvyydessään ja ahdistavuudessaan osui minuun:
Kun minusta tuli äiti, minä putosin äidin aikaan, oman äitini aikaan ja kaikkien äitien. Putosin aikaan, jota ei voi mitata millään laitteella, joka kuluu yhtä aikaa sitkaana ja verkkaisena ja samaan aikaan nopeampana kuin tähtien värähdykset taivaalla, nopeampana kuin väreet tuulisen veden pinnalla. Minä en halunnut sitä aikaa, koska minä olin ollut niin monta vuotta yksin ja määrännyt omasta elämästäni. Minä luulin, etten enää koskaan pääsisi siitä usvaisesta, öisestä metsästä pois, äidin ajasta, joka periytyy kauempaa kuin kukaan voi muistaa, joka on pelottavaa ja kulkee ihmisen kokonaan sisäänsä.
Toisaalta, ei kai ihminen niin kovasti ole seitsemässäkymmenessä vuodessa ehtinyt muuttua? Ainakin Kähkösen kuvaamat kohtalot tuntuvat vahasti koetuilta, eivät tekemällä tehdyiltä ja paperista sekä musteesta kasatuilta kyhäelmiltä. Monet kahdessa ensimmäisessä kirjassa taustalle jääneet henkilöhahmot saavat nyt syvyyttä, ja siinä missä Mustat morsiamet ja Rautayöt kuvasivat yksittäisten ihmisten kasvua ja kokemuksia, on Jään ja tulen kevät koko yhteisön, sen jäsenten välisten suhteiden ja sotaan valmistautuvan maan kuvaus.
Sarjan kaksi seuraavaa osaa olen jo lainannut ja viimeinen on tosiaan varauksessa kirjastosta. Nyt aion kuitenkin välissä lukea ihan muuta. Kuopio-sarjalta kestäisin yliannostuksenkin, mutta ehkä nautinto on vielä suurempi, jos odottelen seuraavien osien lukemista hetken. Sitä paitsi kirjapino eteisen pöydällä houkuttaa niin, etten oikein muuta malttaisi tehdäkään kuin lukea.
KIRJOITUKSIA KOTOA 