Paluu Tylypahkaan

FullSizeRender-168.jpg

J. K. Rowling, John Tiffany & Jack Thorne: Harry Potter ja kirottu lapsi. Suom. Jaana Kapari-Jatta. Tammi 2016.

Hittisarjan uudelleenlämmittely, Harry Potter ja kirottu lapsi, ei jotenkin kuulostanut kauhean houkuttelevalta, mutta ei Tylypahkan lumo ollut mihinkään hävinnyt. Tarina koukutti ja viihdytti eikä näytelmätekstin muotoon kirjoitetun kirjan lukemiseen mennyt kauaa.

Uuden Harry Potterin päähenkilöt ovat tuttuun tapaan velhokoulu Tylypahkan oppilaita, nyt vain seuraavaa sukupolvea. Vanha vihollinen Voldemort uhkaa jostain pelottavasta menneisyydestä, ja samaan aikaan nuoret velhot joutuvat kohtaamaan sekä koko maailman turvallisuuteen liittyviä ongelmia että aikuiseksi kasvamisen vaikeutta, ihastuksia, vaikeuksia vanhempien kanssa ja ulkopuolisuuden kokemuksia.

Kirjassa päästään pohtimaan aikamatkailun etiikkaa ja ongelmia, taikuuden rajoja ja sitä kautta velhon (tai ihmisen) toimivallan rajoja, vaikeita perhesuhteita, ystävyyttä ja rohkeutta — Harry Potterin tuttuja teemoja. Maagisen seikkailun käänteet ovat vauhdikkaita ja huolella rakennettuja, joskin niitä käänteitä on suorastaan liiaksi asti: ison juonen kaaren alla vaikeudet ja niiden ratkaisut seuraavat episodimaisesti toisiaan.

19 vuotta viimeisen Harry Potter -romaanin jälkeen entisillä velhoteineillä on perheet, lapsia ja luonteilleen sopivat työt taikaministeriössä tai vaikkapa pilailupuodissa. Juuri näissä entisissä teineissä on Kirotun lapsen suurimmat ongelmat. J. K. Rowlingin teinihahmot ovat olleet kohtuullisen uskottavia  — toki liioitellun sankarillisia tai antisankarillisia, nuortenkirjan henkilöhahmoille tyypillisen stereotypisia ja melodramaattisia, mutta kuitenkin jotenkin samaistuttavia ja sympatiaa herättäviä.

Valitettavasti he vain ovat aikuisina ihan yhtä teinejä kuin aiemminkin. Ongelma korostuu, koska olen lukenut aiemmat Potterit vain vähän vanhempana kuin päähenkilöt niissä olivat. Nyt päähenkilöt ovat aikuistuneet, mutta kuitenkin edelleen elävät samaa teinin elämää, jossa kaikki ovat esimerkiksi naimisissa kouluaikaisen rakkauden kanssa ja myös kaikki ystävät ovat täsmälleen samoja kuin 19 vuotta sitten. Samaa tahti aikuistunut lukija tuntee lukevansa teinin kuvitelmaa siitä, millaista on olla aikuinen.

Kävin viime kesänä Warnes Brosin Harry Potter -studioilla Lontoossa

Näytelmänä Harry Potter ja kirottu lapsi on väistämättä paljon erikoistehosteita ja videokuvaa vaativaa, spektaakkelimaista draamaa, ainakin, jos teos toteutetaan näyttämöohjeiden mukaisesti. Kirjan kannessa muistutetaan, että nide on tarkoitettu ”vain harjoituskäyttöön”, ja epäilemättä näytelmän esitysoikeuksia valvotaan tiukasti ja annetaan vain, jos näytelmä toteutetaan yhteistyössä alkuperäisten tekijöiden kanssa.

Lukuisista näyttämöohjeista huolimatta tarina etenee jouhevasti dialogin varassa, kuten näytelmässä pitääkin. Dialogi on ammattimaisesti tehtyä ja sujuvaa myös luettuna. Lukijat tuntevat jo miljöön, joten kuvailujen puuttuminen ei aiheuta mitään ongelmia.

Sanoisin, että Kirottu lapsi on täysin turha teos, ellen olisi sen höpsöydestä huolimatta nauttinut siitä niin paljon. Turhuus näkyy ennen kaikkea siinä, että tätä kirjaa ei kannattaisi lukea itsenäisenä teoksena, mutta Harry Potter -faneille se tarjoaa vielä (ainakin) kerran paluun vanhaan kunnon Tylypahkaan.

fullsizerender-166

Mainokset

Syksyn parhaita: mestarillisesti sepitetty esikoisromaani

FullSizeRender-164.jpg

Minna Rytisalo: Lempi. Gummerus 2016.

Aika on kulunut flunssassa, joulukakkuja leipoessa, talvivaatteita pukiessa lapsille (miten paljon siihenkin saa kulumaan tunteja yhden talven aikana!), opiskellessa, kotitöitä tehden — ja kirjoja lukiessa. Kirjoittamiselle ei ole yksinkertaisesti riittänyt aikaa. Blogattavien kirjojen pino on kasvanut pöydällä ja osan siinä olleista kirjoista olen jo siivonnut takaisin kirjastoon tai hyllyyn, mutta muutamista on sanottava jotain vaikka sitten viipeellä.

Yksi syksyn hienoista lukuelämyksistä oli Minna Rytisalon Lempi. Odotin kirjalta ylistävien kritiikkien takia paljon, ehkä liikaakin, mutta ei se silti mikään pettymys ollut.

Lempi on sukutarina, tragedia, joka sai alkunsa Lapin sodan aikana, ja jonka käänteet pitävät kauheudessaan otteessaan. Intohimot, mustasukkaisuus, onnellisuus ja rakkaus pohjautuvat kaikki sattumille ja ovat yhtä aikaa horjumattoman syviä ja äärimmäisen hauraita. Tapahtumia kerrotaan kolmen eri kertojan näkökulmista, ja jokaisesta kertojasta rakentuu luotettavuudessaan tai epäluotettavuudessaan uskottava, ymmärrettävä henkilöhahmo.

Kolmen kertojan näkökulmia käytetään myös nimihenkilön, Lempin, henkilöhahmon rakentamisessa hienosti, ja lukijan eteen rakentuu tapahtumien kulku harkitusti pala palalta.

Kerronnan palapeli toimii niin hienosti, että kirjalle antaa anteeksi ajoittaisen siirappisuuden ja toisaalta jopa makaaberit tapahtumat. Sen sijaan mietin, sanooko kirja ihmiselämästä tarpeeksi, onko keskiössä kuitenkin tarinan rakentaminen sekä näkökulmilla kikkailu? Riittääkö havaintoja rakkaudesta ja sen puutteesta, tragedian kokemisesta sekä siitä selviytymisestä tarpeeksi? Varsinkin kirjan loppu häiritsi minua, mutten paljasta miksi, etten pilaa kenenkään lukukokemusta.

Joka tapauksessa Lempi onnistuu välttämään esikoiskirjoille tyypillisimmät karikot: epäuskottavat tai liian samankaltaiset henkilöhahmot, kerronnan latteuden ja kliseisyyden. On myönnettävä, että äidinkielen opettajana työskentelevä, töiden ohessa esikoiskirjansa kirjoittanut kirjailija saa minulta sympatiat muistakin syistä kuin vain kirjallisten ansioiden perusteella. Silti toivon, että Minna Rytisalo kirjoittaa jatkossakin myös kirjojen itsensä takia. Jos kirjoittaa, luen mielelläni — ja toista kirjaa en lukisi enää pelkästä kollegiaalisesta sympatiasta.