Konmari ja Vilijonkka meidän kaapeilla

FullSizeRender-189

Marie Kondo: Konmari – Iloa säkenöivä järjestys. Suom. Päivi Rekiaro. Bazar 2016.

Huushollaus on kauhean maitoallergiakevään aikana jäänyt. Samaan aikaan vauva on kasvanut ja etenkin allergian selviämisen jälkeen oppinut nokkelammaksi jokapaikan sotkijaksi ja tonkijaksi, joten esimerkiksi keittiön vetolaatikot on ollut pakko lähes tyhjentää. Usein en yksinkertaisesti ehdi panemaan tavaroita paikoilleen ja toisaalta joudun nostelemaan erilaisissa hengenvaarallisissa tilanteissa särkyviä maljakoita, teräviä veitsiä ynnä muuta hänen ulottuviltaan ja sullomaan niitä niille ahtaaksi käyville ylähyllyille. Perussotkun päällä on koululaisten läjittämät Akkarit, muut kirjat ja lehdet, puolikäyttöiset hupparit ja likaiset sukat, ja tietty aikuistenkin tavaroita.

Jotain on tehtävä tälle possulaelämälle.

Yritin hankkia inspiraatiota opaskirjasta, mutten onnistunut. Masentuen luin Marie Kondon bestseller-siivousoppaan jatko-osan Konmari. Iloa säkenöivä järjestys. Pidin Kondon ensimmäisestä kirjasta, Siivouksen elämänmullistavasta taiasta, ja vaikken noudattanut sen oppeja aivan orjallisesti, sain siitä puhtia jatkuvaan tavaroiden karsintaan ja ennen vauvan syntymää tunsin tavarasirkuksen olevan jotenkin hallinnassa. No, ei ole enää.

FullSizeRender-188

Kaappi, jossa on lapsilukko. Ei säkenöi.

Iloa säkenöivässä järjestyksessä ei oikeastaan ole mitään uutta. Sama vanha Konmari-menetelmä esitellään hiukan selkeämmin ja opastavammin. Henkilökohtaisia muistelmia on vähemmän, ja pikkutarkat ohjeet komono-tavaran eli sekalaisen rojun järjestämisestä tuntuvat lähinnä tylsiltä. Uusi Konmari-kirja tuntuu turhalta tavaralta, tai ainakaan se ei tuota iloa. Poistoon siis koko kirja, tai siis tässä tapauksessa takaisin kirjastoon.

Tuntui, että Iloa säkenöivä järjestys ei ole Konmari-menetelmän jatko-oppikirja vaan ihan vaan kertauskurssi. Tämä taas puhuu menetelmän erinomaisuutta vastaan, koska järjestelmän piti onnistua ja olla pysyvä kertaheitolla! (Tästä kritiikistä huolimatta pysyn edelleen siinä kannassa, että Siivouksen elämänmullistava taika oli, ei nyt ihan elämäämullistava, mutta hyödyllinen kuitenkin.) Tosin yksi positiivinenkin kommentti kirjasta on sanottava: kirjoittajan mustavalkoisuus on vähentynyt edellisen kirjan jälkeen, ja nyt hän tuntuu ymmärtävän hieman paremmin, ettei kaikissa elämäntilanteissa vain voi siivota, kaikkia hyötyesineitä ei voi heittää pois, vaikka ei tuntisi saavansa niistä yhtään iloa, ja että on sotkua, jota täytyy vain sietää.

Ja nyt on juuri se tilanne, jossa konmaritus ei vaan onnistu: muutto on reilun puolen vuoden päästä, taapero kasvaa pikkuhiljaa toivottavasti vähemmän tuhoisaksi ja kaikkeen jää vähän enemmän aikaa.

Päätin siis toistaiseksi hylätä Marie Kondon ja palata vanhoihin tapoihini: jatkuvaan pieneen siivoiluun, parempien aikojen odotteluun ja lukemalla lohduttautumiseen. Maailmankirjallisuudesta (kyllä) löytyy koko siivouksen elämänmullistavan ilon ja etenkin sen vaikeuden tavoittava hahmo. Muumien Vilijonkka siivoaa yksin ja marttyyrina, mutta myös ihan oikeasti pitää siivoamisesta. Hän ei ole tutustunut Konmari-menetelmään vaan hamstraa kaikkea, mikä on ymmärrettävää, koska Vilijonkalla (kuten minulla, ja toisin kuin Marie Kondolla) on kolme lasta, joten hän on varmasti huomannut, että kaikenlaisille kapineille tulee aina käyttöä, eikä Konmari-menetelmä ole kovin terveellinen suurehkon perheen äidin kukkarolle.

Parhaimmillaan, saadessaan työskennellä rauhassa, Vilijonkka rakastaa siivoamista. Samalla siivoaminen on kuitenkin pakollinen velvollisuus, johon sisältyy myös marttyyriutta. Joskus Vilijonkka saa myös muut innostettua mukaansa, mutta liian kauan hän ei kestä mukavaakaan seuraa.

FullSizeRender-191

Kuva Tove Janssonin kirjasta Muumilaakson marraskuu. (WSOY 1970/2001.)

Marie Kondo väittää, että koko elämä muuttuu siivoamisen jälkeen: ”En tarkoita, että sinusta tulisi yhtäkkiä sosiaalisesti menestyksekäs tai upporikas”, hän varoittaa, mutta jatkaa: ”joskin monista tulee.” Sen sijaan Vilijonkka tietää, että siivouksen valmistuessa olo on samanaikaisesti haikea, koska projekti loppuu, ja tyhjä sen takia, että taas kului kamalasti aikaa ihan vaan siivoamiseen.  ”En ikinä enää säästä vanhoja pesurättejä, en säästä ikinä mitään, tästä pitäen rupean tuhlaamaan, lopetan siivoamisen, minä siivoan liiaksi, olen pikkusielu…” (Tove Jansson: Muumilaakson marraskuu.) Muttei Vilijonkka tietenkään lopeta.

Tunnen vahvaa sukulaissieluisuutta kulmikkaaseen ja aivan liian väheksyttyyn Vilijonkkaan. Lapset ja puoliso eivät kyllä tunnistaneet tätä yhteyttä. Ei se kai ole ihme, tässä sotkussa. Ja ehkä ihan hyvä, sillä ei kai Vilijonkan lapsilla ole muumeista mukavimmat oltavat… Toisaalta, jos Niiskuneidillä olisi lapsia –  toinen isommista lapsista ehdotti minun nimittäin muistuttavan Niiskuneitiä, toinen sentään hyvätapaisesti Muumimammaa.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s