Kaaoksen kirjeenvaihtaja

FullSizeRender-178.jpg

Vuosi on vaihtunut korvatulehduksen, imetyksen vähentämisen, märkien rukkasten ja sotkuisten päivien merkeissä. Kolmen eri-ikäisen lapsen neuvolat, kouluvalinnat, kiukuttelut, sairastamiset, järkevän tekemisen keksiminen, lääkärikäynnit, Akkarien raivaaminen sohvalta, lattialta, keittiön pöydältä, sängyiltä, ikuinen arkiruuan keksiminen ja laittaminen, pölykoirat ja roskien vienti täyttävät päivät ihan tukkoon.

Ehkä kotielämän ajoittainen tahmaisuus on hyväkin, sillä töihin hakeutuminen tuntuu houkuttelevammalta kuin aikoihin.

Oikeasti on ollut myös pieniä hengähdystaukoja, treffit lauantaina miehen kanssa — i-ha-na joskin vähän tyhjä La-La Land, pikaiset drinkit ja ruokailu Kampin Sandrossa — sunnuntain kahvittelu kaverin luona ilman lapsia, eilisaamun puolentoistatunnin opiskelurupeama kahvilassa ennen miehen iltavuoroa. Muutama päivä, jolloin vauva on jo ollut ihan taapero eli nukkunut yhden yön meitä herättämättä aamuun asti, syönyt hyvin ja innostunut leikeistä. Taidemuseoreissu esikoisen kanssa: Modiglianin näyttely Ateneumissa olisi ollut kohottava elämys itselleni sellaisenaankin, mutta vielä parempi se oli, kun sain tehtyä pitkästä aikaa esikoisen kanssa jotain järkevää kahdestaan. Näyttelyyn oli koottu viehättävästi pariisilaista boheemielämää taiteilijan ympäriltä, joten tutustuimme kokonaiseen seurapiiriin 1900-luvun alusta, muistelimme viime kesän Pariisin-reissua ja lapsi piirsi tosi hienoja Modigliani-pastisseja.

Hengähdystaukoihin lasketaan myös Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan jatko: LakanasiivetNeidonkenkä ja Hietakehto. Jatkosota on edennyt joka kirjassa päivän verran ja kirjojen välissä harppauksin. Laaja henkilögalleria pysyy koossa, kun sitä kuvataan kerrallaan vain yhden päivän verran. Pidän siitä, että ihmiselämää ei selitetä puhki, pienten tapahtumien merkityksellisyys ymmärretään, lukijalle jätetään varaa tulkita ja erehtyä henkilöhahmoista sekä tapahtumista, ihan niin kuin oikeassa elämässä. En pidä kohtauksista, joissa pyritään kuvaamaan tapahtumia lapsen näkökulmasta, ne ovat minusta teennäisiä. Ja niitä on aika paljon. Olen edennyt nyt toiseksi viimeiseen kirjaan eli Hietakehtoon, ja olen yhtä aikaa pahoillani siitä, että kirjat on kohta luettu ja hyvilläni, että voin lukea kohta jotain muutakin.

Tiedän, että tammikuut ovat minulle aina tahmaisia. Ne sinnitellään läpi helmikuuta ja piteneviä päiviä lupailevien tulppaanien ja runebergintorttujen voimin, epätoivoon luiskahtamatta, vaikka kaikkialla on niin petollisen liukasta, että ulos ei tekisi edes mieli. Nyt ryhdistäydyn. Käytän vauvan loppupäiväunet jumppaan, Gilmoren tyttöihin ja maitokahviin, jos jumppailun jälkeen vielä ehtii. Enkä kiinnitä mitään huomiota kaaokseen. Siksi myös vaihdoin tämän postauksen ylimmän kuvan tulppaaneihin ja heitin sotkun roskakoriin, minne se kuuluukin.

 

Mainokset

Sairastamista ja lepsua vanhemmuutta

FullSizeRender-163.jpg

Meillä on pitkästä aikaa pidetty sairastupaa, kun eri perheenjäsenet ovat viruneet vuorotellen eri virusten kourissa. Vauvan hoito ja toipilaana puuhailevan eskarilaisen viihdyttäminen kuumeessa ei ole koko ajan ollut herkkua, mutta hyviäkin asioita on tapahtunut:

Keskellä sairastumisia yksi lauantai oli melko terve päivä kaikkien osalta, ja pääsimme miehen kanssa seuraamaan yhtä väitöstilaisuutta, matkustamaan kahdestaan kaikessa rauhassa junalla Tampereelle ja takaisin sekä vielä illalla juhlimaan Helsingissä, ja kaiken lisäksi lapsilla oli kotona mennyt mummon hoidossa oikein hyvin. Lisäksi pidin yhden opiskelupäivän maanantaina. En ole kuopuksen vauvavuona odottanut kuumeisesti, että vauvasta tulisi jo iso (kuten kieltämättä edellisinä, vaikeampina vauvavuosina), mutta nyt huokaan kaikesta sydämestäni ihanaa, että pikkuvauva-ajan symbioosi alkaa olla ohi. 

Kuume saattaa lisätä lehmänhermoisuutta. En ole toistaiseksi juuri hermostunut ollenkaan tähän lasarettiin. Ehkä sairastaminen sopii musteiseen marraskuuhun, kenenkään ei tekisi mieli lähteä ulos ja voi vain onnitella itseään siitä, ettei tarvitsekaan. (Hermoja on kyllä varmasti myös pidentäneet nuo irtiotot lapsiperhearjesta ja välissä olleet terveet päivät.) Päinvastoin tuntuu, että olenpa nyt ainakin nukkunut tarpeeksi (kuume ja flunssa vähentää myös unettomuuttani) ja puuhaillut eskarilaisen kanssa kaikkea, kuten ottanut tunnin puhelimella erilaisia panoraamakuvia, tehnyt ompelukuvia, ratkonut lasten ristikkolehteä, pelannut Afrikan tähteä, tonkinut joulukoristelaatikkoa, ja vauvakin on taas tervehdyttyään alkanut viihtyä paremmin leikeissään ja ymmärtämään entistä enemmän puhetta.

Lisäksi törmäsin Facebookissa Feminstikätilöiden tekstiin intensiivisestä vanhemmuudesta, ja ilahdun siitä, että joku minua fiksumpi on onnistunut artikuloimaan täydellisesti sen, mitä olen tuntenut vuosikausia vanhemmuudesta puhuttaessa, mutta en ole onnistunut muotoilemaan selviksi sanoiksi.

Olen usein tuskastunut siihen, että kaikesta vanhemmuudessa tehdään niin jättimäinen numero, aina pitäisi lukea sata opaskirjaa ja tutkimusta että voi onnistuneesti olla raskaana, synnyttää, tehdä vauvan ruokinta, kestovaippojen käyttö, nukutus, kantoliinan käyttö, pottaharjoittelu, lelujen valinta, harrastusten valinta, vuorovaikutus, ennen kaikkea vuorovaikutus, somen käyttö (aikuisen ja lapsen), vastustuskyvyn kasvatus, taaperon ruokinta, sukupuolisensitiivisyyden vaaliminen, leikki-ikäisen ruokinta, päiväkodin valinta, kaverisuhteisiin puuttuminen, kaikki maailman asiat tuhannen opaskirjan avulla ja mahdollisimman optimaalisella tavalla.

Ei silti, olen minäkin hyötynyt lukuisista oppaista ja vinkeistä, joita olen saanut. Silti kuopuksen vauvavuotta ei ole helpottanut niinkään se, että olisin vauvan kanssa jotenkin superosaaja kolmannen lapsen kohdalla — pikemminkin päinvastoin, kaikki tieto on unohtunut eikä sitä enää kolmannen lapsen äidille tuputeta neuvolassakaan —vaan ihan vain siksi, että uskallan ottaa rennosti, ostaa purkkiruokia, lukea hyvää romaania vauvanhoito-oppaan sijasta ja keskittyä ihmettelemään vauvaa, keskittyä elämään.

Sairastamisen ohessa ja välissä olen ehtinyt lukea useita vinkattavan arvoisia kirjoja ja nähnyt muutaman kiinnostavan näyttelyn. Niistä lisää pian, jos nyt vaikka pysymme terveinä ja ehdin kirjoittaa tänne blogiinkin.

Väkivalta on tämänkin päivän väkivaltaa

Tänään aamu pelastui sillä, että blokkaan usein automaattisesti itseltäni mainokset. Niinpä en huomannut tätä syyllistäjää, Helsingin kaupungin kotiväkivalta.fi -kampanjaa, aamun lehdestä, ennen kuin sosiaalisessa mediassa alkoi kiehua:

FullSizeRender-161.jpg

 

Oheisen lehtimainoksen lisäksi kampanjaan kuuluu muun muassa video, jossa äiti katsoo tekstiviestin, jonka aikana musta lintu nappaa hänen lapsensa.

Kun kuopus syntyi viime keväänä, ajattelin usein, että on paljon helpompaa olla äiti kuin kahdeksan vuotta sitten. Tietysti se johtui siitä, että lapsi on kolmas, on rutiinia eikä kaikki huolestuta niin kuin ekalla kerralla. Elämä on myös paljon helpompaa, kun asiat voi hoitaa missä tahansa älypuhelimella, sanelutoiminnon avulla vaikka ilman käsiä esimerkiksi imettäessä, kaikki tieto ja niksit, ystävät, neuvot ja vertaistuki ovat koko ajan saatavilla. Totta kai toisten kotivanhempien livetapaamiset ovat edelleen henkireikä, ihan niin kuin ovat olleet varmaan 60 vuotta sittenkin, mutta aika tapaamisten välissä ei ole yhtään yksinäistä, huolet eivät pääse paisumaan suhteettomiksi ja arki on sujuvampaa ja helpompaa kuin varmaan koskaan.

Nautin vauvasta ja hänen kanssaan seurustelustaan valtavasti. Vauvakin on alkanut puhumaan useita kuukausia aikaisemmin kuin veljensä, mistä lie netistä oppinut nuo sanat. Lisäksi minulla on tämä ”oma huone”, blogi, jossa voin avautua sen sijaan, että ahdistuisin ja syyllistyisin yksin kotona tämän mainoksen tapaisista pöljäilyistä.

Paitsi että. Tämä someäitiyshän on siis ihan puhdasta väkivaltaa lastani kohtaan. Ja sitä on nimenomaan äitien sometus, isiähän kampanjassa ei näy. Kampanjasta kaupungilla vastannut Olli Salin kiemurteli Hesarissa, että videossa on tavallaan metataso, että isät ovat poissa lastensa elämästä. Mitä?! Tuo ”metataso” toimii kyllä ihan vain niin, että äitejä sopii syyllistää ja isät eivät lasten arkeen kuulu. Jos Salin tutustuisi helsinkiläisiin lapsiperheisiin, niin hän voisi yllätyksekseen huomata, että monet isät ovat lastensa elämässä hyvinkin tiiviisti mukana, siitä huolimatta, että vanhempainvapaiden käyttö ei edelleenkään valitettavasti jakaudu tasaisesti. Esimerkiksi meillä miehellä on vakityö ja selvästi suuremmat tulot kuin minulla, joten on aika selvää, kumpi meistä on pidempään kotona. Kummankaan vapaa-aikaan ei silti paljon muuta mahdu kuin tämän perheen pyöritystä, ja molemmat myös käyttävät perhevapaita. Kampanja on loukkaava meidän kummankin osallistumista kohtaan.

Minullekin on muuten joskus joku huomauttanut vähän niin kuin epäsuorasti kännykän käytöstä ratikassa. Se tuntuu erityisen törkeältä siksi, että kun humalainen keski-ikäinen mies tuli ehdottelemaan minulle törkeyksiä matkustaessani lasten kanssa, ei kenelläkään kanssamatkustajalla ollut mitään tapahtunutta vastaan, ainakaan kukaan ei sanonut mitään. Toisen kerran metrossa keski-ikäinen kantasuomalainen nainen alkoi solvata noin 5-vuotiasta somalityttöä rasistisesti, ja olin ainoa, joka puuttui tilanteeseen millään tavalla. Ja mainittakoon vielä, että jos lapsi huutaa, katson puhelimelta korkeintaan reittioppaasta ohjeet tai aikataulut seuraavaan kohteeseemme, en todellakaan roiku somessa.

Kampanja on turhanpäiväinen ja vahingollisen syyllistävä. Ei siinä vielä kaikki. Kaiken lisäksi siihen on tuhlattu aivan tolkuttomasti kaupungin rahoja.

Haloo Helsingin kaupunki, en halua verorahojani käytettävän tällaiseen asiattomaan ja syyllistävään kampanjaan. Helsinkiläisissä kouluissa ei riitä rahaa perusoppimateriaaleihin, lastensuojelulla ei ole resursseja hoitaa edes törkeimpiä lastensuojelutapauksia asiallisesti (niitä oikeita väkivaltatapauksia), eikä korvatulehdusta potevalle lapselle saa aina lääkäriaikaa terveyskeskuksesta edes samalle viikolle. Rahaa näyttää silti riittävän tavallisten, tarpeeksi hyvin lapsensa hoitavien äitien syyllistämiseen. Tämä on niin väärin, että itkettää, naurattaa ja olo on vain voimattoman raivostunut.

Äidinrakkautta nyt ja seitsemänkymmentä vuotta sitten

FullSizeRender-155.jpg

Todellisuus on tällä hetkellä niin koukuttavan kamalaa, että tuskin tarvitsee kirjoja lukea. Pakenin silti eilisiltana uutisia Kähkösen fiktiiviseen Kuopioon. Kolme kirjaa peräkkäin tuntuu jo vähän samalla tavalla liialta kuin hyvä tv-sarja, jota ahmii Netflixistä monta osaa peräkkäin. Lievästä yliannostuksesta huolimatta totean, että Jään ja tulen kevät on tähän mennessä Kuopio-sarjan paras osa. Sitä paitsi onhan sarja taas ajankohtainen Tankkien kevään eli seitsemännen osan noustua Finlandia-ehdokkaaksi. Ehdinpäs muuten varata osan kirjastosta ennen ehdokkuutta; ehdokkuuden jälkeen varauksia näyttää tulleen kolmesataa lisää!

Jään ja tulen keväässä eletään kevättä välirauhan aikaan. Routa pysyy maassa pitkään ja lähestyvän sodan pauhu kasvaa koko ajan. Kuopiolaisten elämä on sodasta toipumista, työtä, selviytymistä ja tulevaan varautumista; ikävää, rakkautta, havaintoja itsestä ja elämästä.

Ja vaikka silloin oli kesä, niin hänen ympärilleen levisi yhä maaliskuinen lumilakeus, joka päivisin hiukan suli ja pehmeni pinnaltansa mutta öisin kirkkaan avaruuden ja routaisen maansydämen välissä jäätyi repiväksi, jalkojen alla pettäväksi, uuvuttavaksi rautahangeksi.

Näkökulma kirjassa vaihtelee usean eri keskushenkilön välillä ja kuva kaupungista kahden sodan välissä rakentuu lukijan eteen mosaiikkimaisesti eri henkilöhahmojen kautta. Anna Tuomi tekee sydäntä särkevän päätöksen lähettää lapset maalle, rouva Lehtivaara saa kokea lyhyen onnen ja vähitellen muillekin kuopiolaisille selviää, mistä lähestyvä sota pakottaa luopumaan.

Edelleen Kähkösen taito kuvata yhtä aikaa aikakautta uskottavasti ja ihmistä ajasta riippumatta tekee vaikutuksen. Ajoittain henkilöhahmojen toiminta tuntuu jopa liian tutulta ja henkilöhahmojen ratkaisut liian nykyaikaisilta. Etenkin Annan kokema äidinrakkaus raastavuudessaan, syvyydessään ja ahdistavuudessaan osui minuun:

Kun minusta tuli äiti, minä putosin äidin aikaan, oman äitini aikaan ja kaikkien äitien. Putosin aikaan, jota ei voi mitata millään laitteella, joka kuluu yhtä aikaa sitkaana ja verkkaisena ja samaan aikaan nopeampana kuin tähtien värähdykset taivaalla, nopeampana kuin väreet tuulisen veden pinnalla. Minä en halunnut sitä aikaa, koska minä olin ollut niin monta vuotta yksin ja määrännyt omasta elämästäni. Minä luulin, etten enää koskaan pääsisi siitä usvaisesta, öisestä metsästä pois, äidin ajasta, joka periytyy kauempaa kuin kukaan voi muistaa, joka on pelottavaa ja kulkee ihmisen kokonaan sisäänsä. 

Toisaalta, ei kai ihminen niin kovasti ole seitsemässäkymmenessä vuodessa ehtinyt muuttua? Ainakin Kähkösen kuvaamat kohtalot tuntuvat vahasti koetuilta, eivät tekemällä tehdyiltä ja paperista sekä musteesta kasatuilta kyhäelmiltä. Monet kahdessa ensimmäisessä kirjassa taustalle jääneet henkilöhahmot saavat nyt syvyyttä, ja siinä missä Mustat morsiamet ja Rautayöt kuvasivat yksittäisten ihmisten kasvua ja kokemuksia, on Jään ja tulen kevät koko yhteisön, sen jäsenten välisten suhteiden ja sotaan valmistautuvan maan kuvaus.

Sarjan kaksi seuraavaa osaa olen jo lainannut ja viimeinen on tosiaan varauksessa kirjastosta. Nyt aion kuitenkin välissä lukea ihan muuta. Kuopio-sarjalta kestäisin yliannostuksenkin, mutta ehkä nautinto on vielä suurempi, jos odottelen seuraavien osien lukemista hetken. Sitä paitsi kirjapino eteisen pöydällä houkuttaa niin, etten oikein muuta malttaisi tehdäkään kuin lukea.

FullSizeRender-154.jpg

Tasan tavallinen tiistai

img_5448

Yhtäkkiä muistan taas talven. Olen kävellyt viimaisia liiskaisia katuja jalat kipeiksi, nyt kun vielä voi kastumatta, liukastelematta ja paleltumatta. Vuodenajat muistuttavat itsestään vääjäämättä joka vuosi. Tämän vauvavuoden arki unohtuu yhtä vääjäämättä, joten kirjoitan silloin tällöin tavallisten päivien kulusta. Tavallinen tiistai meni näin:

Puoli kahdeksalta oli vaikea päästä ylös sängystä, mutta noustava vain oli, katsottava, että esikoinen pääsee lähtemään ajoissa kouluun ja syötettävä pienimmälle puuroa, vaikka se tuntuu turhauttavalta, kun puuroa on enemmän pöydällä ja pöydän alla, yöpaidalla ja syöttötuolissa kuin vauvan mahassa. Itse join kahvia ja söin greipin, luin Hesaria ja yritin päästä äkkiä liikkeelle. Hankalasti vauva halusi olla koko ajan sylissä. Puoli tuntia yritin saada hänet kiinnostumaan jostain leluista, mutta sitten vähän luovutin. Lopulta vauva huusi vieressä, kun samalla vedin mahdollisimman nopeasti vaatteet päälle, pesin hampaat ja pakkasin tavarat kaupungille lähtöä varten. Puoli kymmeneltä työnsin vaunut ovesta ulos, ja muutaman minuutin kuluttua vauva nukkui.

Tapasin ystävän lapsineen Kiasmassa ja joimme kahvit. Vauva heräsi nukuttuaan vain puoli tuntia, mutta oli ihan tyytyväinen ja nakersi omenaa. Jatkoimme Taidehalliin Niki de Saint Phallen näyttelyyn.

Vietimme näyttelyssä puolitoista tuntia. Lopulta katsoin kaikki teokset kahdesti ja luin kaikki tekstitkin. Huomaan nauttivani samoista asioista kuin ihan nuorena, joskus lukiolaisena: taidenäyttelyistä, kirjojen lukemisesta ja kahvilassa istumisesta. Tai siis olen minä nauttinut samoista asioista tässä välissäkin, mutta töiden teko, sähellys ja silppu kuten sosiaalinen media, matkat ja aikakauslehdet ovat jättäneet parhaille asioille liian vähän aikaa.

fullsizerender-137

Lähdin kävelemään Taidehallilta Töölönlahden rantaan ja lopulta kävelin koko matkan kotiin asti. Kotona vauva jatkoi uniaan parvekkeella. Söin appelsiinin ja keksin, mutta olin edelleen liian nälkäinen lähteäkseni hakemaan keskimmäistä päiväkodista, joten freesasin vielä parsakaalia chilin, valkosipulin ja sitruunamehun kanssa ja murensin päälle vähän fetaa. Laitoin pyykit pyörimään. Esikoinen tuli koulusta ja vauva heräsi. Aikataulu oli tosi huono, vaihdoin kiireessä vaipan, kun keskimmäistä lasta oli pakko lähteä hakemaan. Aloin tehdä vauvan kanssa lähtöä ja imetin samalla kun keräilin tavaroita, mutta juuri silloin mies soittikin tulevansa jo kotiin ja hakevansa eskarilaisen matkalla. Ihana ja poikkeuksellinen yllätys.

Tein sauvasekottimella korianteripeston ja keitin pastaa. Mies ja eskarilainen tulivat kotiin ja söimme yhdessä. Join kupin kahvia (liian myöhään). Pakkasimme esikoisen kanssa edellisenä iltana leivotut cookiet purkkiin ja lähdimme luokan nyyttäri-iltaan. Tokaluokkalainen oli illasta innoissaan ja minustakin tuntui ihan suuremmaltakin vapaaillalta lähteä liikkeelle ilman rattaita ja vaippakasseja. Kotimatkalla kävelimme pysäkillä odottavan kirjastoauton ohi ja kävimme lainaamassa Akkareita.

fullsizerender-136

Kotona odotti iltapalan syönyt ja kylvetetty vauva, joka oli kuitenkin taas yhtäkkiä kieltäytynyt pullomaidosta, huokaus. Unohdin muistuttaa läksyjen teosta ennen koululle lähtöä, joten esikoinen teki vielä läksyjään, kun muita laitettiin jo nukkumaan.

Vietin illan ennen nukahtamista fiktiivisessä Kuopiossa ja luin Sirpa Kähkösen Rautayöt loppuun. Rautayöt jatkaa Mustien morsiamien tarinaa, mutta nyt on välirauhan aika ja Anna Tuomen päivät täyttyvät pienistä kaksosista ja vanhenevasta anopista huolehtimisesta sekä pula-ajassa selviytymisestä. Mies on vankilan ja sodan murentama ja vähät ystävät tulevat ja lähtevät. Kuopion loppukesää 1940 kuvataan uskottavasti, mutta samalla äidinrakkauden syvyyttää ja raskautta pohditaan yllättävän nykyaikaisesti.

Nukahdin puoli yhdeltätoista rättiväsyneenä. Vauva herätteli poikkeuksellisen tiuhaan ja lopulta heräsin itse kahdelta aivan pirteänä. Yritin tavoittaa unta melkein tunnin, mutta sitten nousin ja päätin ryhtyä kirjoittamaan. Puoli neljältä tein listaa huomenna tehtävistä asioista, koska joskus niiden kirjoittaminen paperille auttaa unen tuloa: siivous, suutarilla ja postissa käynti, eskarilaisen uimakoulu, muutama sähköpostiviesti ja laskun maksu odottivat muutaman tunnin päässä. Kuvittelin vielä nukkuvani, mutta jossain vaiheessa yö vaihtui aamuksi.

Räkää ja luksusta

FullSizeRender-134.jpg

Aluksi iski flunssa. Onneksi vain minulle, mutta silti, pitikö sen tulla juuri nyt, kun kaikki lapset ovat päivät kotona — ja mies ei. Koko alkuviikon olin ihan villasukkien, kuumelääkkeen ja nenäliinojen varassa. Ja Nina Sibben muistelmateoksen Love, Nina, joka unohtui kesällä veneelle ja jäi siis kesken, mutta löytyi nyt veneen noston ja tyhjennyksen yhteydessä juuri sopivasti keventämään nuhakuumetta. Kirjoitan kirjasta myöhemmin lisää.

Teimme ihmiskokeen nimeltä pelipäivä. Lupasin siis lapsille, että he saavat yhtenä päivänä  pelata tietokone-, mobiili- ja konsolipelejä niin paljon kuin jaksavat. Sopi hyvin yhteen kohdan Flunssa kanssa.

FullSizeRender-135.jpg

Luin pojille ääneen Avotakka-lehteä ja pääkirjoituksen hengessä pohdimme, mikä on meidän mielestämme kodin tärkein tavara. Eskarilaisen mielestä isin puhelin, koska sillä voi pelata Pokemon Gota. Lehtijuttua paheksuen todettiin, ettei rakkaus ole tavara. Huomasimme, että voisimme harrastaa hyggeilyä, jonka eskarilainen kertoi isälleen olevan ihanaa lepäämistä. Avotakkaan ei voi ilmeisesti linkata, mutta hyggeily tunnetaan jo ihan kouluaineenakin, joten eiköhän se käy harrastukseksikin. Hyggeilyn hengessä aloin neuloa kuopukselle jämälangoista raidallista villatakkia.

fullsizerender-130

Yritimme suorittaa lomatekemisiä, mutta ulos lähteminen aiheutti heti päänsärkyä, kuumeen nousemista ja hirveää yskää. Sitten nuha tarttui tietysti vauvaan. Siinä menivät vuoden kauneimmat päivät sitten sisällä, mutta onneksi muutamatkin luottoaikuiset veivät syyslomailevia poikia muun muassa sirkukseen sekä Tatu ja Patu -elokuvaan, joka oli kuulemma tosi hyvä, tosin ei olisi kuulemma luultavasti ollut minusta tosi hyvä.

IMG_5122.JPG

Loppuviikosta flunssa vähän hellitti, ja näimme kavereita. Lauantaina ajelimme Lahteen mummin synttäreitä juhlimaan, ja auton ikkunasta ruskan alta paljastunutta harmautta ihaillessani huomasin, että harmaa on mun lempiväri. Marraskuu olisi myös ehkä hienoin kuukausi, jos ei olisi sitä säkkipimeyttä, joka peittää kaiken hienon harmauden.

IMG_5303.JPG

Viikko ei ollut pelkästään huono, mutta ajoittain tämän ”loman” aikana kotiäitiys tuntui välillä vaihteeksi suunnilleen tiskirätin hommalta. Lauantaiaamuna kävin yksin postissa puolen kilometrin päässä ja kuuntelin matkoilla Garancé Doren Pardon My French -podcastia, ja oli todella ylellistä kävellä ilman, että kukaan kitisee vaunuissa tai unohtuu tonkimaan jotain roskiksen alustaa, ketään ei tarvinnut hoputtaa, kunhan vaan kävelin, katselin kaupunkia ja kuuntelin viihdyttävää podcastia korvanapeista.

Lahdessa satuimme kävelemään Petit St. Louis -putiikin ohi, ja kurkkasimme sisään. Pääsin haistelemaan Byredon tuoksuja ja sain niiden kanssa ihaninta palvelua ikinä, vaikka siis halusin vain vähän nuuhkia ja mukana oli joukkueellinen lapsia. Ehkä joulupukin kirjeen sisältökin varmistui, tai ainakin nyt on enää kaksi vaihtoehtoa.

FullSizeRender-132.jpg

Olin ihan käärmeissäni syysloman epäonnistumisesta, kun kaikki hienot kaupunkireissut ja kulttuuririennot peruuntuivat köhäni takia. Totesin lapsille, että nyt ollaan sitten vain möllötetty kotona. Keskimmäinen totesi painokkaasti: ”Niin, ja se on kaikkein tärkeintä.” Ehkä ihan onnistunut loma sittenkin. Saldona kuitenkin omalta osaltani putoavien lehtien tuijottamista, puolet taaperon villatakista ja kolme luettua kirjaa.

Ruokarauha vauvalle

FullSizeRender-127.jpg

Sairaalassa viime helmikuussa

Tällä viikolla olen imettänyt kotona, kylässä, autossa, Prisman pakasteosastolla, kahvilassa ja ulkona. Vauva on saanut korviketta yhtenä iltana, kun olin kaupungilla juhlimassa ystävän syntymäpäiviä. Olen tuskaillut yöimetyksiä mutta tullut kuitenkin siihen tulokseen, että helpoimalla pääsemme, kun pidämme vielä muutaman kuukauden öistä välimiestä sängyssämme ja annan maitoa muutaman kerran yössä. Viime yönä vauva söi puolilta öin, kun tulin itse nukkumaan ja joskus aamuyöllä, kun hän heräsi minun valvomiseeni.

Vauva on 8,5 kuukautta ja syö kiinteitä neljä kertaa päivässä mutta hyvin pieniä annoksia eli muutamia teelusikallisia kerralla. Maitoa hän hörppii etenkin unien jälkeen ja niitä ennen, ruuan jälkeen ja joskus vähän ruokailujen välissäkin.

Suomessa on tällä viikolla kansainvälinen imetysviikko – maailmalla sama viikko oli jo elokuussa. Samalla Suomessa aloitetaan Imetysrauha-kampanja.

Minulla on menossa tämän vauvan kanssa 39. imetysviikko. Kaksi vanhempaa lasta saivat äidinmaitoa noin yksivuotiaiksi asti. Kirjoitin aiemmin imetystutkimuksesta, joka ilahdutti minua tervejärkisyydellään. Suomessa suhtautuminen imetykseen on ollut minusta usein painostavaa. Kuten yksi ystävä totesi, Kätilöopiston sairaala on saanut sertifikaatin vauvamyönteisyydestä, mutta äitimyönteisyys suomalaisesta keskustelusta usein uupuu. Imetysviikon sivustollakin minua häiritsi sankarillisten imetystarinoiden määrä. Joukkoon olisi mahtunut enemmän sankarillisia pulloruokintastoorejakin.

Yhdeksän vuotta sitten äidiksi tuloon tuntui liittyvän vielä paljon enemmän ehdottomuutta kuin nykyään — rintaruokinnan lisäksi myös esimerkiksi kestovaippojen käyttö, perhepedissä nukkuminen, sormiruokailu tai vauvan kuljettaminen kantoliinassa edustivat maailmankatsomuksellisia valintoja, joiden avulla vanhemmat erottautuivat hyviksi kiintymysvanhemmiksi. Osittain tämä ehdottomuus näkyy etenkin nettikeskusteluissa yhä, mutta olen iloinen siitä, että sittemmin on alettu korostaa hyvän ihmisen valintojen sijasta iloa, armollisuutta sekä vanhempien ja sitä kautta koko perheen hyvinvointia. Tästä esimerkkinä on aivan loistava Marja Hintikka Live -ohjelma.

Minut pitää järjissäni korvikepurkki, jonka avulla pääsen pari kertaa kuukaudessa käymään vaikka ranskan tunnilla, kampaajalla, salakapakassa tai piirtämässä ilman vauvaa. Korvikepurkin tarjoama vapaus on paljon suurempi kuin ne muutamat tunnit, jotka vauva pärjää isänsä tai mummonsa kanssa korviketta syöden. Korvikkeen ansiosta myös tiedän, että vauva pärjäisi, vaikka minulle tapahtuisi jotain. Sitä paitsi kuuden kuukauden täysimetystä ihannoivassa ilmapiirissä on kiinnostavaa, että Oulun yliopistossa on meneillään tutkimus, jossa vauvoille tarjotaan 3-7 kuukauden aikana tarkoituksella lähes kaikkia ruoka-aineita, myös pieniä annoksia lehmänmaitoa eli korviketta, koska tutkijoiden hypoteesin mukaan tämä vähentää allergioita.

Jotenkin kuvaavaa on, että vaikka itselleni imetys on ollut helppoa ja luontevaa, olen silti kokenut suomalaisen neuvolan suhtautumisen siihen painostavaksi, mikä on tehnyt imetyksestä turhaan ahdistavaa. Kuopukseni syntyi Englannissa. Valtavassa sairaalassa vaihtuvien kätilöiden ja juniorlääkäreiden huomassa tuntui välillä, että yhtenäistä hoitolinjaa ei ollut ja muutaman kerran kaipasinkin kotoisen pieneen Kätilöopistoon. Samaan aikaan kuitenkin tunsin, että omille valinnoilleni annettiin enemmän tilaa. Minulta esimerkiksi kysyttiin aina erikseen, miten ruokin vauvaa, haluanko imettää — ja sitä kysyttiin tavalla, joka antoi mahdollisuuden vastata myös kieltävästi.

Tänään julistetaan imetysrauha. Englannissa julkista imetystä suojataan lailla. Suomessa tarvitaan imetysrauhan lisäksi vauvan ruokintarauhaa sekä julki-imetyksen tuomitsijoilta mutta myös muka hyvää tarkoittavilta neuvojilta ja pulloruokinnan demonisoijilta.

Reilun kolmen kuukauden päästä vauva täytää vuoden ja lopetan imetyksen viimeistään silloin. Sitten en todennäköisesti imetä koskaan enää ketään – mikä haikea, vapauttava, riemastuttava, surullinen, ylellinen ja yksinäinen ajatus.